Täydellisen epätäydellinen

Joulu on yhtä-äkkiä ovella, vaikka en tunnustaudu jouluhörhöksi, niin vain se joulun tunnelma hiipii sieluun ja asuntoonkin. Tätä kirjoittaessa - eilen siis - kuuntelin samalla JP Leppäluodon joulukonserttia joka tuli LIVE-streaminä netistä. Kaunista ja juhlavaa.

Perinteinen, lähes jokavuotinen siivousraivotar ei ole ilmestynyt kuvioihin, sillä se vaatisi lunta ja pakkasta. Puhun siis siivouksesta, jolloin on ihan pakko raahata matot ja kaikki irtain ulos ja löylyttää ne tuoreessa lumessa - olen tainnut tästä raivottaresta joskus blogissani kirjoittaakkin: Hyvää Joulua I. Lahesa on kyllä muutamaankin otteeseen tullu lunta ihan kunnola ja ollu pikkupakkastakin, mutta nytkin on plus asteita lähes 6 astetta! 

Muuten olen kyllä raivonnut sitten senkin edestä. Emminä muuten, mutta kun hormooni-laastarista loppi oikea vahvuus koko valtakunnassa ja tässä on nyt tovi menty miedommalla laastarilla niin se tuntuu kyllä. 

Suurimman raivon on aiheuttanu tämä asunto. Lahti on siis edelleen kiva kaupunki, mutta kyllä meitä  höynäytettiin tämän huushollin kans. Tiedettiin toki, että pikkasen riskillä mennään, kun joudutaan näkemättä asunto ottamaan, mutta "valoisa, lapsiystävällinen asunto, lasitetulla parvekkeella" vei voiton ihmettelystä miksi vuora on edullinen vs. saman talon pienemmät asunnot. Tultiin tulokseen, että isompia asuntoja voi olla vaikea saada vuokralle ja hissitön talo, kolmas kerros, niin ehkä syy siinä.

Vielä kun vuokranantajan edustaja laittoin s-postia, että halutaanko laminaattilattia muovimaton tilalle, niin oltiin tosi innoissaan.Yhtiän mainostama maalaussetin kustantaminen, vielä mahtavilla väreillä toi hyvät fiilikset. Seiniin saa muutakin väriä kuin maalarinvalkoista. Omatoimiremonttikin on sallittua. Vielä tunnettu firma niin aateltiin, että ei se kauhean pieleen voi mennä. Voi se.

Täydellisen epätäydellinen kuten SATO mainostaa uusimmassa TV-mainoksessaan.

Uusi lattia on tosi kiva ja siististi laitettu. Taloyhtiöm sauna ja pesutilat on mahtavat, samoin pesutupa.

Kun tulin asuntoon eka kerran, takana hirvee muuttorumva, pitkä ajomatka ja väsyny muuttaja, niin itkuhan se tuli ja lause 'tää on ihan hirvee läävä' pääsi suusta. Saton mainostama omatoimiremontti tarkoittaa itse asiassa "korjaa edellisen/edellisten asukkaiden jäljet' ja niitä jälkiä tässä kämpässä riittää.

Saton sivuilta löytyy myös maininta, että tiensä päähän tulleet asiat toki korjataan vuokranantajan toimesta...  tiensä päässä ei ole kuitenkaan esim. eteisen seinät jotka ovat useaan kertaan siirretyn hattuhyllyn jälkeen reijitetyt ja seinäpinta revitty. Tiensä päässä ei ole myöskään makuuhuoneen osittain revityt tapetit, betoniseinään porattu aukko... makuuhuoneen toisessa seinässä laskin n. 50 naulan, taulukoukkujen ja nitojan reikää. Mutta hei, omatoimiremontti on sallittua. 

Makuuhuoneiden ovet, joisa toisessa nyrkin jättämä jälki ja toisessa jollain kättä pidemmällä huitaistu reikä ei ole tarpeellista vaihtaa.

Vessan läpiruosteiset (lapsiystävällinen) pesualtaan kiinnikkeet vaihdettin sentään uusiin siinä vaiheessa kun pesuallasta jouduttiin siirtämään, että saatiin bidee ja että itse hana saatiin kääntymään pois altaasta. Pikkusen siitä piti ensin huomauttaa.

Eihän sillä ole väliä, ettei kaikkia keittiön kaappien hyllyjä ole. Kuka niitä nyt tarvitsisi? Kuka ei nyt keittiön tiskipöydän reikää korjaisi teipillä... tai muita epämääräisiä reikiä joita asunnosta löytyy. Kyllähäb minäkin käytän jesaria, sähkömiehenteippiä ja nippusiteitä kaikenlaiseen korjaamiseen.

Eihän se lasitettu parvekekaan ole niin tärkeä - onhan meillä kuitenki parveke.

Kyllä se tuo mun Ihmeeni on taas saanu olla rauhottava osapuoki, joka tarttuu luuriin ja soittaa eri asioiden perään siinä vaiheessa, kun minä en kiukultani voi luuria nostaa. 'Hyvä tästä tulee - aihio on hyvä'... onneks on ihiminen vierelä jolla ei oo peukalo keskellä kämmentä, mullahan ei toista peukkua etes oo ja toinen on ihan nurinniskoin, ja on taitoa tehä. Onneks toisela on hermot... lehemän.

Olohuone, pikkumakkari ja keittiö onneksi siistiytyy pelkälä maalila. Valitettavasti Saton maalikartta oli ehtiny vaihtua pastellisävyihin siinä vaiheessa, kun olemme odottaneet vastauksia siihen, oikeestikko meän pittää alakaa peruskorjaamaan asuntoa. Omaan piikkiin menee se.

On mahtavaa olla siinä iässä, että voi sanoa ääneen, että 'Silloin kun minä...' Sillon kun minä olin asiakaspalvelussa töissä, niin asiakkaan s-posteihin vastattiin ja jos valtuudet loppui, niin viesti laitettiin seuraavaan portaaseen, sille kenellä niitä valtuuksia oli ja asiakkaalle kerrottiin, että tämä asia on nyt tämän ja tämän ihmisen käsittelyssä. Asiat on näemmä muuttuneet. Ensin kysytään, että onhan kaikki hyvin ja kun laittaa listan asioista mitkä ei oo hyvin, niin tilalle tulee täysjiljaisuus.

Olen mää miettiny sitä, että oikeestikko olen niin nirso, että mikkän ei kelepaa. En tunnusta! Olen asunu vielä huonommassa kunnossa olevassa talossa, mutta sitä ehti asennoitua taloon, kun oli sen etukäteen nähny. Nyt mää olin vaan asennoitunu valosaan, lasitetulla parvekkeella olevaan kolmioon. Kyllä tää valostuki, kun ensin tuo Ihme pesi ikkunat joiden läpi ei nähny mitään. Onneksi on ollut lauhaa pitkään. 

Aiemmissa vuokra-asunnoissa ei oo tarttenu tapella, että seinät tarttis siistimistä, kun ne on siistitty automaattisesti ennen asuntoon muuttoa. Siihen olen toki tottunu, että asiat tehhään hyvin, oma isä ja tämä mun Ihme ei huonoa jälkeä jätä. 

Tässä asunnossa ammattiylpeys ja kädenjälki saa ihan uuden merkityksen.

Miksi en sitten isommin ole alkanut riidellä? Onko Saton hiljasuus taktiikka tehny tehtävänsä? Kaks syytä. Mulla ei oo voimia siihen. Toisekseen tämä mun aarre on saanu mut näkemään, että hyvä me tästä kämpästä saadaan, vaikka aikaa ja rahaa se vie enempi mitä olis toivonu. Alue missä asutaan on mieleinen. 

Etteinen on jo uusittu, keittiö maalattu ja minä ihan ite muuten maalasin sen! En olis uskonu, että niin hyvän jäljen sain aikaiseksi, mutta kyllä kroppa huusi, näin alkavan joulun kunniaksi, hoosiannaa pari päivää maalausrupeaman jälkeen. Ranteet aivan sökönä ja muutenkin oli pieksetty olo, mutta keittiä koki ison muutoksen pelekälä maalila. Ihme urakoi olohuoneen seinän. Se jää vähän kesken. Joulun jälkeen jatketaan.

Jaakobin painia piti käydä siitä missä vietämme joulun. Oltas pohjoseen haluttu, mutta tämä villiintyny korona tilanne mullisti kaiken. Keväällä luimuilin itekki, miksi ihmisten piti lähtä etelästä pohjoseen ja nyt oltiin itte samassa tilanteessa. Keskusteltiin, puitiin ja päätettiin, että jäädään tänne ja tehdään omanlainen joulumme. Päätöksen jälkeen on ollut helpompi olla, eipähän tule otettua turhaa riskiä, vaikka tärkeitä ihmisiä jääkin nyt näkemättä. 

Sitä koronarokotetta oota ihan pössinä. Otan sen heti kun saan. Pelottaako maholliset sivuvaikutukset? En nyt sanois, että pelottaa, mutta jännittää tietenki. Kyllä mulle alkaa piisaamaan tämä osaeristys, vaikka kyllä me välillä on Lahteen tutustuttu muutenkin kuin auton ikkunasta tuijotellen, ulkoilmassa kuitenkin. Radiomaston juurelle eksyttiin, kun etsittiin Kirkkopuiston valotaideteoksia. Oltiin ihan pikkusen väärässä paikassa. Löyettiin me lopulta sinne minne pitikin. Niin ja koko ajanhan mää elän lääkkeiden sivuvaikutusten kera.

Ulkoilureittejä ollaan tyttöjen kans löydetty uusia. Ollaan paineltu Salpausselän toista puolta, ainaki vähän 'teresejuuhaukimaisesti' painelin jyrkkää rinnettä ylös. Mun tosin piti pysähtyä haukkomaan henkeä välillä. Ei oo niin heleppoo leikkiä teresee. Tykkään ihan älyttömästi tuosta vihreydestä mitä tuola mettäsä on, ihan röllimettää, mutta kyllä tuo lumi mikä välillä peittää maan tuo oman hyvä fiiliksen, vaikka aika katoavaa se vielä onki.

Ai niin, vahvasti näyttää siltä, että tänä vuonna ei sairaala-/pkl-/lääkärikäyntejä ole ollu niin paljoa, että maksukatto pasahtais rikki. En muista millon näin olis viimeks päässy käymään. Mutta sehän on suorastaan positiivista. Matkakulukatto täyttyy, kunhan saan nuo liput ja laput kirjattua Kelan järjestelmään.

En toivota vielä joulua, koska ajattelin yhden postauksen vielä tehdä ennen aattoa, siispä toivotan vain mukavaa viikon alkua.

ps. Mulla on välillä aivan tajuton munkki noissa FB:n arvonnoissa. Voitin #RajallaPåGränsen Black Friday arvonnassa 200 egen lahjakortin kauppakeskukseen. Koronan takia en nyt pääse sinne, niinpä minulle lähetettiin lahjakortti tänne Lahteen valitsemaani liikkeeseen - kiitos Eija-Sinikalle!

pps. Jostain syystä en saa nyt lisättyä kuvan kuvaa tänne, mutta käyppä kurkkaan FB:ssä 'Sanoisinko sairasta' sivulta, niin siellä niitä on.... ja kohta myös Instassa sanoisinko sairasta-sivulla.

#jouluhörhö #JPLeppäluoto #hormoonihirviö #estradot #täydellisenepätäydellinen #sato #lahti #omatoimiremontti #maalaussetti #lehmänhermot #vaihdevuosihirviö #ammattiylpeys #kädenjälki #sanoisinkosairasta #korona #jouluksikotiin #meidänjoulu #koronarokotus #rokotettakehiin #radiomastot #kirkkopuisto #valotaideteos #salpausselkä #teresejuuhauki #maksukatot #rajallapågränsen #matkakulukattokela #kela #sairauskulukatto

https://sanoisinkosairasta.blogspot.com/…/hyvaa-joulua-i…. Lahesa on kyllä muutamaankin otteeseen tullu lunta ihan kunnola ja ollu pikkupakkastakin, mutta nytkin on plus asteita lähes 6 astetta!

Muuten olen kyllä raivonnut sitten senkin edestä. Emminä muuten, mutta kun hormooni-laastarista loppu oikea vahvuus koko valtakunnassa ja tässä on nyt tovi menty miedommalla laastarilla niin se tuntuu kyllä.

Suurimman raivon on aiheuttanu tämä asunto. Lahti on siis edelleen kiva kaupunki, mutta kyllä meitä höynäytettiin tämän huushollin kans. Tiedettiin toki, että pikkasen riskillä mennään, kun joudutaan näkemättä asunto ottamaan, mutta "valoisa, lapsiystävällinen asunto, lasitetulla parvekkeella' vei voiton ihmettelystä miksi vuokra on edullinen vs. saman talon pienemmät asunnot. Tultiin tulokseen, että isompia asuntoja voi olla vaikea saada vuokralle ja hissitön talo, kolmas kerros, niin ehkä syy siinä. Myös vuokravakuuden puuttuminen oli yksi syy päätyä tähän asuntoon - muuttaminen ei ole mitään halpaa, varsinkaan kun muuttaa lähemmäs 700 km, joten säästetään siinä. Vielä kun vuokranantajan edustaja laittoi s-postia, että halutaanko laminaattilattia muovimaton tilalle, niin oltiin tosi innoissaan. Yhtiön mainostama maalaussetin kustantaminen, vielä mahtavilla väreillä toi hyvät fiilikset. Seiniin saa muutakin väriä kuin maalarinvalkoista. Omatoimiremonttikin on sallittua. Vielä tunnettu firma niin aateltiin, että ei se kauheen pieleen voi mennä. Voi se.

Täydellisen epätäydellinen kuten

SATO

mainostaa uusimmassa TV-mainoksessaan.

Uusittu lattia on tosi kiva ja siististi laitettu. Taloyhtiön sauna ja pesutilat on mahtavat, samoin pesutupa.

Kun tulin asuntoon eka kerran, takana hirvee muuttorumba, pitkä ajomatka ja väsyny muuttaja, niin itkuhan se tuli ja lause 'tää on ihan hirvee läävä' pääsi suusta. Saton mainostama omatoimiremontti tarkoittaa itseasiassa 'korjaa edellisen/edellisten asukkaiden jäljet' ja niitä jälkiä tässä kämpässä riittää.

Saton sivuilta löytyy myös maininta, että tiensä päähän tulleet asiat toki korjataan vuokranantajan toimesta... tiensä päässä ei ole kuitenkaan esim. eteisen seinät jotka ovat useaan kertaan siirretyn hattuhyllyn jälkeen reijitetyt ja seinäpinta revitty. Tiensä päässä ei ole myöskään makuuhuoneen osittain revityt tapetit, betoniseinään porattu aukko... makuuhuoneen toisessa seinässä laskin n. 50 naulan, taulukoukkujen ja nitojan reikää. Mutta hei, omatoimiremontti on sallittua.

Makuuhuoneiden ovet, joissa toisessa on nyrkin jättämä jälki ja toisessa jollain kättä pidemmällä huitaistu reikä ei ole tarpeellista vaihtaa.

Vessan läpiruostuneet (lapsiystävällinen) pesualtaan kiinnikkeet vaihdettiin sentään uusiin siinä vaiheessa kun pesuallasta jouduttiin siirtämään, että saatiin bidee ja että itse hana saatiin kääntymään pois altaasta. Pikkusen siitä piti ensin huomauttaa.

Eihän sillä ole väliä, ettei kaikkia keittiön kaappien hyllyjä ole. Kuka niitä nyt tarvitsisi? Kuka ei nyt keittön tiskipöydän reikää korjaisi teipillä... tai muita epämääräisiä reikiä joita asunnosta löytyy. Kyllähän minäkin käytän jesaria, sähkömiehenteippiä ja nippusiteitä kaikenlaiseen korjaamiseen.

Eihän se lasitettu parvekekaan ole niin tärkeä - onhan meillä kuitenki parveke.

Kyllä se tuo mun Ihmeeni on taas saanu olla se rauhottava osapuoli, joka tarttuu luuriin ja soittaa eri asioiden perään siinä vaiheessa kun minä en kiukultani voi luuria nostaa. 'Hyvä tästä tulee - aihio on hyvä'... onneks on ihiminen vierelä jolla ei oo peukalo keskellä kämmentä, mullahan ei toista peukkua etes oo ja toinen on ihan nurinniskoin, ja on taitoa tehä. Onneks toisela on hermot... lehemän.

Olohuone, pikkumakkari ja keittiö onneksi siistiytyy pelkälä maalila. Valitettavasti Saton maalikartta oli ehtiny vaihtua pastellisävyihin siinä vaiheessa, kun olemme odottaneet vastauksia siihen, että oikeestikko meän pittää alakaa peruskorjaamaan asuntoa. Omaan piikkiin menee se.

On mahtavaa olla siinä iässä, että voi sanoa ääneen, että 'Sillon kun minä....'. Sillon kun minä olin asiakaspalvelussa töissä, niin asiakkaan s-posteihin vastattiin ja jos valtuudet loppui, niin viesti laitettiin seuraavaan portaaseen, sille kenellä niitä valtuuksia oli ja asiakkaalle kerrottiin, että tämä asia on nyt tämän ja tämän ihmisen käsittelyssä. Asiat on näemmä muuttuneet. Ensin kysytään että onhan kaikki hyvin ja kun laittaa listan asioista mitkä ei oo hyvin, niin tilalle tulee täyshiljasuus.

Olen mää miettiny sitä, että oikeestikko olen niin nirso, että mikkään ei kelepaa. En tunnusta! Olen asunu vielä huonommassa kunnossa olevassa talossa, mutta sitä ehti asennoitua taloon, kun oli sen etukäteen nähny. Nyt mää olin vaan asennoitunu valosaan, lasitetulla parvekkeella olevaan kolmioon. Kyllä tää valostuki, kun ensin tuo Ihme pesi ikkunat joiden läpi ei nähny mitään. Onneksi on ollut lauhaa pitkään.

Aiemmissa vuokra-asunnoissa ei oo tarttenu tapella että seinät tarvis siistimistä, kun ne on siistitty automaattisesti ennen asuntoon muuttoa. Siihen olen toki tottunu, että asiat tehhään hyvin, oma isä ja tämä mun Ihme ei huonoa jälkeä käsistään jätä.

Tässä asunnossa ammattiylpeys ja kädenjälki saa ihan uuden merkityksen.

Miksi en sitten isommin ole alkanut riidellä? Onko Saton hiljasuus taktiikka tehny tehtävänsä? Kaks syytä. Mulla ei oo voimia siihen. Toisekseen tämä mun aarre on saanu mut näkemään, että hyvä me tästä kämpästä saadaan, vaikka aikaa ja rahaa se vie enempi mitä olis toivonu. Alue missä asutaan on mieleinen. Etteinen on jo uusittu, keittiö maalattu ja minä ihan ite muuten maalasin sen! En olis uskonu, että niin hyvän jäljen sain aikaseksi, mutta kyllä kroppa huusi näin alkavan joulun kunniaksi hoosiannaa pari päivää maalausrupeaman jälkeen. Ranteet aivan sökönä ja muutenkin oli pieksetty olo, mutta keittiö koki ison muutoksen pelekälä maalila. Ihme urakoi olohuoneen seinän, se jää vähän kesken. Joulun jälkeen jatketaan.

Jaakobin painia piti käydä siitä missä vietämme joulun. Oltas pohjoseen haluttu, mutta tämä villiintyny korona tilanne mullisti kaiken. Keväällä luimuilin itekki, miksi ihmisten piti lähtä etelästä pohjoseen ja nyt oltiin itte samassa tilanteessa. Keskusteltiin, puitiin ja päätettiin, että jäädään tänne ja tehdään omanlainen joulumme. Päätöksen jälkeen on ollut helpompi olla, eipähän tule otettua turhaa riskiä, vaikka tärkeitä ihmisiä jääkin nyt näkemättä.

Sitä koronarokotetta ootan ihan pössinä. Otan sen heti kun saan. Pelottaako maholliset sivuvaikutukset? En nyt sanois, että pelottaa, mutta jännittää tietenki, mutta kyllä mulle alkaa piisaamaan tämä osaeristys, vaikka kyllä me välillä on Lahteen tutustuttu muutenkin kuin auton ikkunasta tuijotellen, mutta ulkoilmassa kuitenkin. Radiomaston juurelle eksyttiin, kun etsittiin Kirkkopuiston valotaideteoksia. Oltiin ihan pikkusen väärässä paikassa. Löyettiin ne lopulta sinne minne pitikin. Niin ja koko ajanhan mää elän lääkkeiden sivuvaikutusten kera.

Ulkoilureittejä ollaan tyttöjen kans löydetty uusia. Ollaan paineltu Salpausselän toista puolta, ainaki vähän 'teresejuuhaukimaisesti' painelin jyrkkää rinnettä ylös. Mun tosin piti pysähtyä haukkomaan henkeä välillä. Ei oo niin heleppo leikkiä teresee. Tykkään ihan älyttömästi tuosta vihreydestä mitä tuola mettäsä on, ihan röllimettää, mutta kyllä tuo lumi mikä välillä peittää maan tuo oman hyvän fiiliksen, vaikka aika katoavaa se vielä onki.

Ai niin, vahvasti näyttää siltä, että tänä vuonna ei sairaala-/pkl-/lääkärikäyntejä ole ollu niin paljoa, että maksukatto pasahtais rikki. En muista millon näin olis viimeks päässy käymään. Mutta sehän on suorastaan positiivista. Matkakulukatto täytyy, kunhan saan nuo liput ja laput kirjattua Kelan järjestelmään.

En toivota vielä joulua, koska ajattelin yhden postauksen vielä tehdä ennen aattoa, siispä toivotan vain mukavaa viikon alkua.

ps. Mulla on välillä aivan tajuton munkki näissä FB:n arvonnoissa. Voitin

Rajalla På Gränsen

Black Friday arvonnassa 200 egen lahjakortin kauppakeskukseen. Koronan takia en nyt pääse sinne, niinpä minulle lähetettiin lahjakortti tänne Lahteen valitsemaani liikkeeseen - kiitos Eija-Sinikalle!

#jouluhörhö #JPLeppäluoto #hormoonihirviö #estradot #täydellisenepätäydellinen #sato #lahti #omatoimiremontti #maalaussetti #lehmänhermot #vaihdevuosihirviö #ammattiylpeys #kädenjälki #sanoisinkosairasta #korona #jouluksikotiin #meidänjoulu #koronarokotus #rokotettakehiin #radiomastot #kirkkopuisto #valotaideteos #salpausselkä #teresejuuhauki #maksukatot #rajallapågränsen #matkakulukattokela #kela #sairauskulukatto

Ruudun takaa

Viimenen pari vkoa on ollu aika haipakkaa, on simuloitu ja kokemustoimittu. Kaikki on tapahtunut verkossa, myös simulointi eli se potilasnäytteleminen. Näissä simuloinneissa kuitenkin asiakkaan näytteleminen.

Hengitysliiton kokemustoimijat ja verkkovertaisryhmät on toimineet verkossa jo aikaa ennen koronaa. Hengityssairaan on toisinaan helpompi operoida kotoa käsin ja näin harvinaissairaan näkökulmasta verkkotapaamiset ovat monesti ainoa tapa kohdata toinen harvinaissairas, kun harvemmin meitä joka pitäjästä montaa löytyy, ainakaan saman harvinaisdiagnoosin saanutta. 

Tämän syksyn luentoja olen katsellut ajatuksella 'Tummilla teillä' ja 'Harvinainen potilas'. 

'Tummilla teillä' -luento sukelsi sinne minun synkimpiin vuosiin kun parhaassa työiässä tipahtaa pois työelämästä, siitä seurannut taloudellinen katastrofi, luottotietojen menetyksineen ja lopulta takaisin jaloilleen kampeaminen. Sysäyksen puhua, tästä kovin tummasta aiheesta, antoi muutama vuosi sitten tehty Ylen toimittajan Tiina Merikanto juttu: https://yle.fi/uutiset/3-10562168. Kuuntelin aamutv:stä kuinka myös korona on aiheuttanut ihmisille näitä taloudellisia katastrofeja. Toivon, että ihmiset tohtivat hakea apua ajoissa, silloin jyrkänne josta pyörii alas voi olla vähän loivempi. En suostu enää tuntemaan häpeää siitä mitä minulle tapahtui, ei olisi koskaan pitänyt tunteakaan. 

Kiitos teille jotka tulitte linjoille! 

'Harvinainen potilas' -puheenvuoro oli taas suunnattu hoitajille keuhkofibroosi-potilaan näkökulmasta. Yli 20-vuoteen mahtuu monenlaisia hoitajakokemuksia, itse jaan hoitajat kolmeen kategoriaan: 1. Hoitajat jotka tekevät työnsä hyvin ja moitteen sijaa ei ole. 2. Hoitajat joiden kohdalla mietin, että menikö se ammatinvalinta ihan putkeen? 3. Ja sitten ovat ne ihmeet, joilla vain tuntuu olevan antaa vähän enemmän. 

Kiitos mahtavasta palautteesta!

Simulaatiota verkossa? Kyllä! Tämähän sopii Lahteen muuttaneelle Lapin AMK:n simulaationäyttelijälle oikein hyvin. Seurasin simppakaverin -Sinikan- vetoa ja olin vaikuttunut: "Jumangekka miten vaikuttavasti toi nainen vetää!". 

Simulaatiot tehtiin reaaliaikaisessa virtuaaliluokassa AC:ssä eli Adobe Connect:ssa. Omalla kohdalla oli hieman haastavaa päästä sisään koko AC-tilaan, koska mun kone oli sitä mieltä, että tonne et mene. Jonkinmoisen väännön jälkeen kirjautuminen AC-tilaan onnistui ja kykenin seuraamaan tapahtumia luokassa sujuvasti. Ongelmana oli minun puhe ja kuva jotka eivät kulkeneet synkassa, ei sitten yhtään. Tähän ei auttanut uusi web-kamera, eikä tujumpi nettiyhteys. Seuraava simulaatio pitänee testata toisella koneella ellei teistä joku osaa suitsaitsukkelaan kertoa missä ongelma voi olla?? Webinaarissa ja Teamsissa ei samaa ongelmaa ollut = sama kone, kamera ja nettiyhteys. Olen tosi iloinen, että voin jatkaa simulointia edelleen - ainakin toistaiseksi.

Tähän työntäyteiseen rupeamaan on mahtunut myös vkonlopun reissu pohjoseen johan me kuukausi ehdittiin Lahdessa ollakin. Ajomatkan aikana, kun ensin taisteltiin kumpi ajaa, kirjoitin luentoa ihan manuaalisesti. Se oli varsin piristävää vaihteeksi. Olen vielä monessakin asiassa manuaali-ihminen. Sain määki välillä ajaa. Täytyy sanoa, että pimeässä näkee tosi paljon paremmin paahtaa etiäpäin kun on uuet näkimet nokalla. Kiitos taas Miialle ja Karille Silmäasemalle Kemiin. 

Pääsin testaamaan myös kaunista uutta naamamaskia, made by Mekkoateljee. Uskomatonta, mutta totta, maski voi tuntua hyvin naiselliselta, mutta kyllä tuonne alla häätyy laittaa järeämpi naamari.

Täällä Lahdessa ollaan tyttöjen kans koluttu uusia reittejä, milloin vesisateessa, auringonpaisteessa ja

onpa mukaan mahtunut myös pakkasta ja lunta. Viihdyn tosi hyvin tuolla mettikössä, sielä on niin kivoja polkuja. Vielä en oo onnistunu
eksyttään itteäni, mutta pakaroita, reisiä ja keuhkoja tulee haastettua jopa ihan kunnolla.

Myös HUS on muistanut minua, eli maaliskuulle tuli keuhkokontrollit ja reumaltakin ilmoittivat, että jonossa ollaan. Lahdessa kaikki toimii ja hengitysyhdistyksen jäsenyys vaihtui Päijät-Hämeen Hengitysyhdistys alaisuuteen.

Uhkaavalta tuntuu tämä korona-tilanne taasen. Koitetaanpa olla jämynä, että ei karkaa koko homma käsistä. Sieltä on rokote tulossa ja vielä tämä härdelli helepottaa. Pitkäaikaissairaskin tuntee aika-ajoin hoitoväsymystä, olis kiva, kun joskus vois olla vaan terve ja kaikki olis niinkuin ennen sairastumista. 

Hups - tulipahan taas eepos, niin ja vaikka mää täällä välillä mainostelenkin, niin minä en näistä omista pikku mainoksista mitään saa eli ihan on rillit ja maskt ite maksettu.

 - Sanoisinko sairasta -

#kokemustoimintaaverkossa #simulointiaverkossa #reaaliaikainenvirtuaaliluokka #hengitysliitto #lapinamk #verkkovertaisryhmä #kokemustoimija #kokemustoimintaverkosto #virtuaaliluokka #simulaationäyttelijä #takuusäätiö #AC #tummillateillä #harvinainenpotilas #harvinainen #PAH #MCTD #keuhkofibroosi #mekkoateljee #hoitoväsymys #hoitaja #sosiaalijaterveysala 

Muutoksen tuulia maskin takaa

Korona sitä, korona tätä. Maskin takaa, paniikki ilman maskia. Kiukku ihmisiä kohtaan, jotka ei yhtään väistä vaikka maski naamallani onkin. Halu mennä ihmisten ilmoille - pelko olla ihmisten ilmoilla. 

Elämä jatkuu maskilla tai ilman ja isoja liikkuja tulee tehtyä vaikka maski naamalla onkin. 

Olen kuukausitolkulla halunnut päivittää niin Facebookin 'Sanoisinko sairasta' ja tätä blogia 'Sanoisinko sairasta', mutta halun tasolle se on jäänytkin. Nyt päätin kaikessa muutos innossani, että alan kirjoittaa samat jutut tähän blogiin kuin FB:nkin eli toivottavasti tekstiä tulee nyt sitten useammin ja teillekin, jotka ette Facebookissa notku, niin pysytte perässä mitä kuuluu 'Sanoisinko sairasta' maailmaan.

Tästä se lähtee - uusi lehti elämässä:

Kattelin tuosa harjun päälä, kun juna kirjaimellisesti halko maisemaa. Näkymä oli ku suoraan VR:nmainoksesta. Aika hieno näkymä olikin. Päijät-Häme, Lahti, Salpausselän harju... Mettäkangas. Siinä muuten pääsi käymään niin, että meistä tuli Ihmeen kanssa Lahtelaisia. Siis mitä? Siis kyllä! 

Muutamia viikkoja ennen muuttoa tapasin Veitsiluodon makeavesialtaalla belgialaisen nuoren miehen, joka oli lähtenyt vuodeksi reissuun vanhalla VW Kleinbussilla... ihan iteksiin. Siinä puhellessamme mieleen hiipi haikeus, kyllä määkin olin joskus aika rohkea kun au-pairiksi lähin, mutta noin rohkea kuin tuo nuori mies en ole koskaan ollu. Mutta vähän rohkeutta jäljellä, kun tohittiin muuttaa.

Inhoon muuttamista, ensin sitä muka käy tavaroita järjestelmällisesti läpi, laatikoihin, kierrätykseen ja lajitellen roskiin - kun kerran on aikaakin. Lopulta aika loppuu kesken, tavarat ei lopu, vaan niitä ilmestyy kaappien pohjalta lisää ja lisää. Ja me jumaliste asuttiin kaksiossa! Tilaihme kaksio sanon minä! Aivan hirviä muuttostressi! Tämän muuton Kemistä Lahteen hoiti muuttofirma ja hyvin hoitiki. Jatkossakin - jos jonnekin muutetaan - niin itse muuton saa tehdä ammattilaiset. Varppina saa. Ehkä pari kassia ja pussia saatto tulla omaan autoon.

Muuttohan tarkoittaa melkoista härdelliä myös kaikkeen mikä liittyy sairauksien hoitoon. Keuhkokontrollit siirtyy HUS:in piiriin, reuma eli         

MCTD oletettavasti myös, vaikka Lahdessa kuulemma on hyvä reumapkl. Kaikki muu hässäkkä Länsi-Pohjasta turvakokeineen siirtyy sitten Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymän PHHYKY alaisuuteen.

Toistaseksi homma pelittänyt hyvin, turvakokeiden lähete kirjattu labraan ja eka labrakokeet otettu, influenssapiikki ja osteoporoosilääke pistetty, yksi resepti vaihdettu ja kaikki järjestyi kahdella puhelulla, olisi varmasti järjestynyt yhdelläkin, mutta en kaikkea asiaa tiennyt yhteen puheluun. Pääterveysasemalle löysin muutamin mutkin - ei se auta jos navigaattori huutaa vieressä, että käänny, jos se sanoo sen liian myöhään. Sitähän painelee risteyksen ohi niin, että raikaa.

Tuli tosi hyvä mieli, kun OYS:n keuhkolääkäri soitteli vielä perään, laittoi reseptiasiat kuntoon ja toivotteli hyvää jatkoa, sanoen vielä, että heille voi aina soittaa, kunnes hoidot HUSin piirissä alkavat rullaamaan. PAHin hoito toimii nykyään OYSissa erittäin hyvin, kontrolleissa tapaa säännöllisesti keuhkolääkärin yhtä aikaa kardiologin kanssa ja kolmestaan keskustellaan omasta tilanteesta - ilman kiireen tuntua. Itseasiassa OYS keuhkopkl:n toimintaa ei voi moittia ja lääkäri Terttu Harju kuuluu ehdottomasti niihin lääkäreihin, jonka hoidon alaisuudessa on ollut turvallinen olla. Hän kuuntelee, selittää ja perustelee. HUSiin lähtenyt siirtolähete tuli mullekin jo tietona. Reumalta ei ole perään soiteltu.

Lapin kokemustoimija ei sitten ole enää Lapin kokemustoimija, mutta kokemustoimija kyllä. Lämmin kiitos Lappiin eri toimijoille - kiitos kun olette uskoneet minuun kokemustoimijana ja olen saanut kokeilla siipiäni eri tavalla mitä erilaisemmissa tilaisuuksissa.

Te jotka etelästä olette minua keikoille kaipailleet, niin täällä ollaan - tunnissa pääsee aika pitkälle ja moneen suuntaan eli kunhan tämä korona-kele vielä joskus hellittää, niin minut saa nyt huomattavasti helpommin näilläkin leveysasteilla ihan livenäkin paikan päälle. Toistaseksi mennään kuitenkin verkossa. 

Laittakaapa ylös päivämäärä 11.11. klo 18.00 silloin ollaan Hengitysliiton Elämää muutoksessa: Tummilla teillä; uraputkesta eläkeläiseksi ja mitä sitten tapahtui. Tästä linkistä lisäohjeita kuinka pääset osallistumaan verkkoluennolle: https://www.hengitysliitto.fi/…/elamaa-muutoksessa-tummilla…

Nyt tämä kemiläinen Lahes lähtee tyttöjen kanssa ulos. Olen jo uskaltautunut laskeutumaan harjua alas ja päässyt takaisin ylöskin, täällä on muuten aivan hulppeita polkuja mäntymetsässä kulkea. Vaatetuksen kanssa pitää vielä harjoitella, nyt ei olla enää Perämeren pohjukassa, vaikka käväs ne täälläkin lumet maassa. Paino sanalla käväs. 

Ai niin, me ollaan ihan turisteja vielä, joka kerta kun ajetaan hyppyritornien ja radiomastojen ohi ollaan ihan että: "Ei vitsi nuo on hienon näköset!" 

On kiva olla Lahesa! Kiitos Kemi - teki hyvvää käyvvä kotona! Matka jatkukoon!

- Sanoisinko sairasta-

#lahti #päijäthäme #salpausselkä #metsäkangas #perämeri #OYS #keuhkopkl #MCTD #PAH #reumapkl #keuhkofibroosi #kemiläinenlahes #PHHYKY #sanoisinkosairasta #maskintakaa #muuttostressi # verkkoluento #tummillateillä #hengitysliitto #uraputkestaeläkkeelle #influenssarokote #osteoporoosipiikki #kokemustoimija #kokemustoimintaverkosto #kiitosKemi #kiitosLappi

Tulkoon päivä millainen tahansa...

Riskiryhmästä päivää!

Kun tiedetään mistä puhutaan, eikä tarvi politikoida, faktat saadaan selkeästi pöydälle, ja kenellekään ei pitäisi olla epäselvää miten toimitaan ja miksi niin toimitaan.

Niinhän sitä luulisi.

Muutama päivä edellisen blogi-tekstini jälkeen (Kun Korona-kammo iski) alkoikin Korona-rintamalla tapahtua. Olen seurannut tiiviisti Suomen hallituksen toimia ja kuunnellut asiantuntijoiden lausuntoja. Asiantuntevuus ja kiihkoton tapa kertoa faktoja ja toimintaohjeita sopii hyvin, nykyisen keski-ikäisen, tarpeeseen saada tietoa.

Rauhallisin joukkio taitaa olla kroonisesti ja vakavasti sairaat ihmiset. Huolissaan kyllä, muttei hysteerisenä. Johtuneeko siitä, että se oma kuolevaisuus on käynyt jo olohuoneessa ja sitä on ollut pakko katsoa silmiin? Pitkäaikaissairaalle, esim. keuhkosairaalle, kotikaranteeni ei nyt mitenkään hirveä shokki ole. Kroonisesti sairas ihminen joutuu elämässään miettimään muutenkin miten toimia, esim. kausi-influenssa on yksi asia joka täytyy ottaa huomioon vaikka rokotesuoja siihen ja keuhkokuumeeseen on olemassa. Kun sairaus on aktiivinen tai toipuminen on vielä vaiheessa ja/tai fyysinen kunto ei vain salli erilaisiin tapahtumiin osallistumista on keksittävä keinot viihdyttää itseään kotona.

Oppikoulu itsensä kanssa olemiseen.

Moni pitkäaikaissairas on tottunut siihen, että rahat eivät aina riitä joka paikkaan kuten laskujen maksamiseen, ruokakauppaan, lääkkeisiin jne. koska mahdollinen eläke on pieni, sairauspäivärahoja ja päätöksiä toimeentulotuesta joutuu odottamaan jne. Hamstrata ei voi kun ei ole millä hamstrata.

Penninvenyttäjien taidonnäytteet.

Valitettavasti, se jolla on rahaa hamstrata on sen myös tehnyt niin ruokakaupassa kuin apteekissa ja saanut aikaiseksi sen, että kun ihminen pienen eläkkeensä tai maksusitoumuksen kanssa menee kauppaan/apteekkin, hyllyt ovat tyhjiä. Kotonakin vähävaraisen hyllyt ovat jo ehtineet tyhjentyä - on kenties laskettu päiviä, että eläke tai maksusitoumus tulee. Budjetti on tiukka ja se on tarkkaan laskettu, että sillä pärjää seuraavan kuukauden. Ei ole vara ostaa sitä kalliimpaa kaurahiutaletta tai makaronia jota on pari pakettia hyllyssä tai jos ostaa, joutuu jättämään jotain muuta pois. Ja särkee se köyhääkin. Se jolla on taloudelliset edellytykset käyttää rahaa, tukee toivottavasti tällähetkellä tiukilla olevaa pienyrittäjää.

Se joka pakkasi autonsa täyteen ja lähti etelästä Lappiin mökille, toivon, että ajatus on ollut hyvä, lähteä karanteeniin sinne mökille, valitettavasti toteutuksen ajankohta ei nyt ihan onnistunut.

Myös oma tapa toimia on päivitetty eli oma piiri on pienentynyt siihen, että olen kotona karanteenissa ja kohtaamiset ihmisten kanssa nenäkkäin ovat minimissä. Yritetään yhdessä pienentää tulevaa työtaakkaa joka mm. hoitohenkilökunnalla ja lääkäreillä on vielä edessä hoitaessaan tartunnan saaneita, unohtamatta laitoshoitajia. Ihmisiä joutuu olemaan töissä myös sairaaloiden ulkopuolella. Otetaan vastuu omista toimista ja pyritäänhän siihen ettei tartuteta ketään omalla huolimattomuudella. Ja pestään niitä käsiä!

Valitettavasti tämäkin epidemia tulee päättämään ja on jo päättänyt monen ihmisen elämän meillä ja maailmalla. Osanttoni jo menehtyneiden omaisille. Elämään kuuluu kuolema, se on meillä kaikilla edessä jonain päivänä - onneksi se päivä ei ole kellään tiedossa. Suru. Suru kuuluu osana elämään ja elämän päättymiseen, se on myös yksi rakkauden ilmaisun muodoista.

Lupa surra.

Osoitetaan lähimmille rakkaus sanoin ja teoin ettei olisi mitään sanomatta sitten kun tulee aika lähteä.

Epidemia taltutetaan ja seuraavakin tulee jossain vaiheessa. Luonto ilmoittaa olemassaolostaan. Niin kauan kuin elinpäiviä riittää muistetaan ja kiteytänkin tekstini seuraavaan:

"Tulkoon päivä millainen tahansa, iltaan ja yöhön se loppuu."

Maria Jotuni (1880-1943)

Kun Koronakammo iski

"Jos lähdet reissuun, voi olla että palatessasi tapat vielä jonkun." Tämän tasoista tyhmää syyttelyä on pahimmillaan keskustelupalstojen jutut, jotka koskevat Koronaa ja vähissäpä ne muut keskustelunaiheet näinä päivinä ovat. Liityn joukkoon.

Koronakammo iski minuunkin. Mun pitäis olla Oulussa tutustumassa Lapin kokemustoimintaverkoston ohjausryhmän mukana 'Vaikuttavaa kokemustoimintaa' -hankkeeseen ja Oulun Olka -toimintaan, mutta minäpä oonki kotona, kirjottamassa vuoden hiljaiselossa ollutta blogiani. Kävin muuten katsomassa blogini tilastoja, ja teitä lukijoita on ollut tänäänkin ja eilen ja toissapäivänä... Anteeksi kovin vanhat juttuni.

Kuin huomaamatta huoli Koronan leviämisestä on hiipinyt alitajuntaan, käsiä on tullut pestyä ihan uudella intensiteetillä ja leukaperien tuumailuhieronta on vähentynyt minimiin. Kuulin aamulla, että ensimmäinen tartunta on napattu kiinni Haaparannalla, se on jo aika lähellä se. Mielessä kävi, että viikko sitten kävin Hapitsulla. Kuinkas kauan se itäminen kestikään?

Junalla Ouluun ja takaisin Kemiin, kenties täynnä jos jonkinmoista nuhanenällä matkaajaa, kenties monenkin maan läpi kulkenutta reissaajaa kirvoitti päätöksen jäädä kotiin. Väittäisin kuitenkin, että päätös on harkitusti tehty, ei paniikissa. Vaikka inhoankin jo sovittujen asioiden viimetinkaan perumista.

Mm. keuhkosairauksia sairastavalle tällaiset keuhkoihin iskevät möröt ovat todellisia mörköjä, kuten muillekin kenellä vastustuskyky on alentunut. Pyrin kuitenkin pitämään pari päivää sitten tapaamani keuhkolääkärin neuvot mielessä: hyvä käsihygienia, metrin väli flunssaiseen ja vältä massatilaisuuksia jos mahdollista. Junassa matkustaminenhan on massatilaisuus?

Mutta! Muistetaan nyt kuitenkin, että meidän tehtävä kroonisesti sairastavina on ottaa vastuu omista tekemisistä, ei muiden. Jos pelottaa pysy kotona, älä syyllistä sitä joka haluaa liikkua ja mennä.

Tuleepahan tuo orpona seisonut desifiointi-aine viimeinkin käytettyä.

Vuosiomavastuiden viidakossa

Keveällä lompakolla lähdin apteekista ostoksieni kera. Uusi vuosi on monellakin tapaa uuden alku ja vanhan nollaus, kroonisesti sairaalle ainakin vuosiomavastuiden suhteen.

Ensimmäinen vuosiomavastuu napsahti nollille jälleen kertalaakista, kun kävin hakemassa lääkkeitä. Toisesta lääkkeestä hain 3 kk:n annoksen ja toisesta 1 kk:n. "Jos yhden pakkauksen arvonlisäverollinen vähittäishinta on toimitushetkellä korkeampi kuin 1000 euroa, kerralla korvattava lääkemäärä on kuitenkin enintään 1 kuukauden hoitoaikaa vastaava määrä." kertoo Kela. Tämä ns. kalliin lääkkeen säännös tuli voimaan vuosi sitten. Positiivisuutta tälle vuotta toi lääkekaton lasku, vuonna 2018 vuosiomavastuu oli 605 euroa, ja kuluvana vuonna 572 euroa. Säästö se on pienikin säästö. Se säästö meni kyllä ruokakauppaan samoin tein. Loppuvuoden korvattavista lääkkeistä maksan 2,50€/lääkeostos. Kaikki reseptilääkkeet eivät kuitenkaan ole korvattavia. Itselläni on tällä hetkellä neljä (4) reseptilääkettä, joihin ei tule Kela-korvausta. Omat lääkekulut ovat karkeasti laskettuna n. 2.000 euroa/vuosi. Tämä summa sisältää korvattavat ja ei korvattavat reseptilääkkeet ja käsikauppa, johon kuuluu mm. haavanhoitotuotteet. Onnekseni saan myös eläkettä saavan hoitotukea, se on iso apu näiden kustannusten maksussa. Pieni ristiriita on siinä, että käsikaupan puolella ei korvattavat lääkkeet saisi halvemmalla, mutta hoitotukea varten hyväksytään vain reseptillä haetut lääkkeet.

Alan kerryttämään myös terveydenhuollon asiakasmaksukattoa joka pysyy ennallaan ollen 683 euroa/vuosi. Tuohon summaan sisältyy mm. käynnit terveyskeskuslääkärillä, sairaalahoito, poliklinikkakäynnit, päiväkirurgia, sarjahoito, yksilökohtainen fysioterapia jne. Hammashuolto ei kerrytä maksukattoa. Terveydenhuollon maksukaton täyttyminen täytyy seurata itse, ja vapaakortti haetaan siitä laitoksesta missä maksukatto on täyttynyt. Vapaakortti ei vapauta ihan kaikista maksuista, lyhytaikaisesta laitoshoidosta maksetaan alennettu hinta.

Matkakorvauksen omavastuu nollautui myöskin, ja taas lähdetään kerryttämään yhtä maksukattoa, joka matkakorvausten osalta on 300 euroa/vuosi, ja yhdensuuntaisesta matkasta maksat enintään 25 euroa. Alle 25 euron matkat kerryttävät vuotuista maksukattoa, eli ne kannattaa muistaa aina hakea Kelasta. Kun maksukatto on täynnä, et maksa loppuvuoden matkoista mitään.

Kyllä tässä taas kerrytettävää riittää, omavastuita n.1.600 € ja siihen päälle n. 1.400 € korvaamattomat lääkkeet ja käsikauppa eli n. 3.000 euroa/vuosi. Omat ajatukset ovat vähän kaksijakoiset. Ymmärrän oikein hyvin, kuinka hyvä meidän sosiaaliturvamme edelleen on, mutta kun on itse elänyt tilanteessa, että on valittava hakeeko lääkkeitä vai käykö kaupassa, vai joutuuko jättämään kummankin väliin, niin ei tämä meidän systeemimme mikään aukoton ole. Kannatan ajatusta vuosiomavastuiden yhdistämisestä. Ymmärrän myös oikein hyvin, että tuo maksamani 3.000 euroa vuodessa on vain murto-osa siitä paljonko minä oikeasti kustannan. Kallis itselleni ja kallis yhteiskunnalle. Aina vaan.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, 25. artiklassa sanotaan selkeästi: 1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin, ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden ja vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta.

Paljon sairastava ei ole valinnut osaansa. Hän on menettänyt yhden ihmisen tärkeimmistä ihmisoikeuksista - terveyden. Meillä kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen elämään.

Ymmärrystä etsimässä

Viisaat ihmiset ovat korvaamattomia. Kykyä ymmärtää, ja ymmärrystä antaa toisille tilaa olla. Olenpa saattanut suustani päästää toiveen, että jonain päivänä löytäisin itsestäni, edes hitusen, sitä samaa viisautta mitä heillä on. Pitkä on matka.

Vuosi 2018 oli varsin tunnerikas, suorastaan tunteiden ilotulitusta. Hiipivät hikikohtaukset toivat mukanaan myös tunneskaalojen nousun ja laskun potenssiin kymmenen. Muutama vuosi sitten vielä hyvinkin seesteinen nainen on muuttunut helposti itkeväksi, sadasosasekunnissa täyteen raivoon nousevaksi, ja välillä syvissä, mustissa vesissä uivaksi hormonihirviöksi. Kärsivällisyyttä, jos sitä nyt ei ollut ennenkään, ei ole jäljellä enää minkään vertaa. Äkänen pikkunen akka. Mutta ei hätää, google tietää kertoa, että maksimissaan tämä vaihe kestää vain n. 20 vuotta. Mielenkiintoisia aikoja odotettavissa. Jos elät keski-ikäiseksi itket ja hikoilet.

Vuosi oli melkoinen pienoiselämä. Alkuvuoden, minulle normaalia suuremmat fyysiset ongelmat pakkorauhoittivat tekemiseni. Ne selätettyäni ja voimien palauduttua, kesä kääntyikin olemaan täynnä naurua ja elämän iloa, valmistellen varsin haastavaan syksyyn.

Olen kohdannut ja päästänyt irti, luopunut, muuttanut mieltäni, surrut, itkenyt, nauranut, ollut liian kovaääninen ja tanssinut keuhkot vinkuen. Olen antanut anteeksi, ja pyytänyt anteeksi. Kohtaamani ihmiset ovat jokainen jättäneet jonkinlaisen jäljen, ja yritän ottaa opikseni. Kauheeta oppimista tämä elämä. Syksyn paahdoin keikkaillen, ja noihin pitkiin siirtymiin paikasta A, paikkaan B mahtui ajatus jos toinenkin.

Muutin mieltäni. Päätin joitakin vuosia sitten, että en halua vierelleni ketään kulkemaan. Liian hankalaa. Itsekseen oleminen taas ei ole koskaan ollut minulle erityisen hankalaa, joten ajattelin kulkevani yksikseni lopputaipaleeni. Muutin mieltäni. Siispä reippaasti tulta päin. Että sydän pitäisi taas laittaa peliin. Pelottavinta ikinä. Aika näyttää mitä tuleman pitää.

Kohtasin katkeruuteni. Aikoinaan terveyden pettämisen myötä työpaikan menetys, ja taloudellinen katastrofi. Minuuden täydellinen hajoaminen. Kohtaan 14 vuotta myöhemmin entiset työkaverini. Tuttuja kasvoja, lämpimiä halauksia ja naurun remakka. Kaikki katkeruus valui pois. Miksi minä olisin katkera siitä, että sain näiden mainioiden ihmisten kanssa tehdä töitä ja nauraa? Monen tie vienyt uusille urille, mutta ehkä me sittenkin olimme hetken 'yhtä suurta perhettä'. Minä mukaan lukien.

Päästänyt häpeästä irti. Tehokkain tapa päästä häpeästä irti, on sen julkistaminen valtakunnan mediassa. Raskasta kaivella, vapauttavaa, kun ei tarvi enää salata. Päästänyt irti myös joistakin ihmisistä, hyvää matkaa heille.

Hetkittäin luulen päästäväni suustani jopa ihan viisaita, ja tovin luulen ymmärtäväni jotain. Viisautta, sitä elämän sellaista, kuten 'jos ei vanhene on kuollut'. Seuraavassa hetkessä joutuu toteamaan, että höpönlöpö, aivan pentu edelleen.

'Sinä olet liekkisi löytänyt', sanoi ystäväni, kun puhuimme kokemustoimijuudesta: rehellisyyttä, vastuuta, itsensä likoon laittamista ja intohimoa. Sama pätee kait rakkaudessa. Mutta kyllä se välillä korventaa. Menen parvekkeelle.

Kiitos teille kohtaamani ihmiset menneestä vuodesta, ja opeista. 

Avoimin silmin uuteen vuoteen 2019. 

Don't stop believing!

Missä on peukalo?

"Missä on peukalo? Missä on peukalo? Täällähän minä! Täällähän minä! Mitä sulle kuuluu? Kiitoksia hyyvää! Mennään pois! Mennään pois!" rallattelee rakkaan ystäväpariskunnan mies. "Epäreilua!" kiljasen, "Vaihetaan laulua!" vaajin.

"Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat!"

Kuten moni teistä tietääkin mulla MCTD:n oireistoon kuuluu rankka Raynaud'n oireyhtymä eli valakosormisuus eli onneton ääreisverenkierto, ja sormia on amputoitu aina vuojesta 2005 lähtien. (Olen aiheesta kirjoittanut aiemminkin mm. Raynaudn' ilmiö.) Kevväälä 2018 oli taas eessä uuet operaatiot, kun vuosia oireilleet vasemman nimetön ja oikean keskari piti operoija luutulehuksen eli osteomyeliitin takia. Yhen yön sairaalareissu muuttu kuukauen sairaalasa makkaamiseksi, tuskaksi, ja hermojen kiristelyksi.

OYS:sta laitettaisiin mieluusti pihale kohta sormioperaation jäläkeen, mutta mää kieltäyvyn lähtemästä kottiin samana päivänä. Kun mulla loppuu puudutus, se ei palion varottele, vaan sen loppuu kun katkasijaa kääntäs. Kellään ei oo ennää kivvaa uudutuksen loppuesa tuosa Oulun ja Kemin välilä. Näinkin on käyny. Niinpä jääräpäisesti ilimotan, että kivut pittää olla hallinnasa, ennenkuin mää lähen mihinkään. Kaukaa viisas.

Piti revisioida vaan vähän, sen verran, että saahaan sairas luu pois - noin kynnenmitta. Yritin kyllä sanoa, että ottakaa mieluummin vähän enemmän. Operaatio meni hyvin. Mut siirrettiin OYS:n Avohoitotalon heräämöön tarkotuksela, että seuraavan päivänä, aamupäivästä, lähen kottiin. Kun hoitaja otti mut vastaan hän sanoi, että heti kun tulee ensimmäinen tunne kivusta, niin soita hänet paikalle. Minä soitin, ja kipulääkettä tuli. Paitsi ettei se auttanu. Ja eiku lissää kipulääkettä, kovempaa kipulääkettä, ja mikkään ei vaan auta. Mää olen helevetin esikartanosa sen kivun kans. Hoitaja sannoo tekevänsä kaikkensa, että mun olo helpottuu. Se mennee aikunenkin nainen aika veteläksi sellasen kivun kans. Mää tärisin ja hikkoilin. Naamaa kirjavoitti räkä ja kyyneleet. En uskaltanu liikahtaa pyyhkiäkseni naamataulua - hädin tuskin uskalsin hengittää. Se hoitaja pyyhki. Mun olis pitäny tunnistaa se kipu, mutta tää oli potenssiin sata.

Aamula mut laitettiin kipupumppuun kiini ja siirrettiin osastole 6 A. Sielä selevis, miks mua sattu niin palion. Operoidut sormenpäät oli menny kuolioon yön aikana. Voi ku olisivat ottaneet enemmän. Se hoitaja jäi mieleen. Hän oli oikeesa paikasa, ja mun kantilta katottuna oikeaan aikaan.

Taas leikkuriin, ja taas otetaan vähän. Vasemman nimetön alako paraneen. Normaali, leikkauksen jäläkeinen kipu on mulla hirveimmillään parin ensimmäisen vuorokauden ajan, sitte alakaa hellittään, ja pikkuhiliaa seleviää jo tablettimuotosila kipulääkkeilä. Mutta oikeepa ei paranekkaan. Sormi on tulehtuneen näkönen, ja erittää kaikkea ylimäärästä. Taas leikkuriin... tännään ei ehitäkkään operoida - operoijaan huomena ja sitä rattaa.

Mulla on vähän kurkku kippee, sanoin hoitajale. Kohta hoitaja kiikuttaa näytetikkua, ja sannoo, että otetaan varuiks influenssa-testi. Pian mua viiään eristykseen, A-influessa. Samaan rykäsyyn antibioottiripuli. Voi kakka - kirjaimellisesti.

Jossain vaiheessa lääkäri passittaa mut kottiin. Hän on vakkaasti sitä mieltä, että keskarin tynkä saattaa parantua. Yritin kyllä kyseenalaistaa asiaa, kun näin itte että sormenpää on jo nekroorissa, mutta mää halusin itekki jo kottiin. Kun tikit otettiin pois, haava repsahti auki, ja ylläri-ylläri mää olin taas 6A:lla. Voi hoitajien ilimeitä, kun ilimestyin osastole. 'Taasko sää tänne jouvuit?' Näki, että heitäki harmitti mun puolesta. Kun lääkärit pohtivat mistä amputoijaan, ilimotin, että nyt koko tynkä veke, ennää ei säästellä. Piste. Ei säästelty.

Suurela lämmöllä muistan hoitajia ja lähihoitajia OYS 6A:lla. Kaiken te kestätte! Kiitos Sinule ihanale laitoshuoltajale, kun teit mulle aina iltavuorosa ollessas iltapalale kaakaon lämmitettyyn maitoon. Näit sen vaivan, että kävit erikseen lämmittämäsä maijon mikrosa - pyytämättä. Aina kun olit iltavuorosa, mulla oli maitokaakaota. Kyllä ne lääkärikki parhaansa teki!

Jäläkikätteen muistin, että mulle on tehty 2011 Tampereela ns. kapillaroskopia-tutkimus. Lääkärin lausunnosa lukkee, että 'kauttaaltaan löydökset ovat epänormaalit.'. Jos tuon olisin muistanu, niin, ehkä sillon olisivat pätkineet kerrala enemmän. Jos ja jos.

Kuukauen sairaalasa makkaamisen jäläkeen voimat oli loppu. Jopa minä tajusin, että on aika hengähtää ja kerätä voimia. Kessään mennesä käjet alako olla jo hyväsä kunnossa. Sormijumppari kävi muutamaan otteeseen treenauttamassa käsiä ja tynkiä, ja apuvälineitä tuli kasa lissää. Vielä piti saaha akan voimat pallautuun, ja pallautuhan ne. Viime kesä oli ihan paras kesä. Nautin elämästä silimät vilikkuen. Rakkaat Ystäväni, kiitos kun olette! Kiitos, kun saan olla ihan vaan minä. "Rockin' in the Free World". Tein asioita joita en ollu ennen teheny tai en ole pystyny vuosiin tekemään. Ensimmäistä kertaa n. 15 vuoteen pystyin uimaan, kun ei ollu niitä haavoja käsisä. Aattelin, että syksylä saatan pian päästä uimahalliinkin. 

Viikko sitten multa otettiin oikean käden peukalonkynsi pois. Haava ja krooninen tulehus kynnen alla. 

Moottoripyörä on moottoripyörä

Täsä ne on uuet, hienot ja mittojen mukkaan tehyt akkulämmitteiset kinttaat! Naurettiin Respectan kaverin kans, että ollaan kerranki ajoisa, ei pääse talavi yllättään. Talavea ootellesa, pääsen ehkä testaamaan näitä etukätteen...

Rakastin moottoripyöräilyä. Mun pyörä oli 'Namu' - Kawasaki GPZ-500S. Marraskuusa -99 mopo ajettiin talavisäilöön, mun kaveri ajo sen räntäsatteesa, itte en ollu koskaan vielä etes ajanu pyörää. Kesän 2000 kuluesa alako kilometrejä kertyä, ja kypärän sisälä raikas aika monesti: 'Aa - kesän lapsi kun oon, aa - villi luonteeni on, aa - kesän lapsi kun oon, aa - poissa huoleni on'. Vuonna 2004, loppukesästä, terveyen ja talouen jo romahettua Namusta oli pakko luopua.

Pari ensimmäistä kevättä pyörän myynnin jäläkeen oli aivan hirveitä. Ensimmäisten pyörien ilimestyttyä liikenteeseen otti päähän, ja kunnola ottiki. 'Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon takapuolesa. Sillä just ko siihen alakaa tottua se sulaa.' - sanois exä. Myös mopottomaan elämään tottuu. Kunnes, vuosien jäläkeen, puhheisiin on livahtanu haave ajjaa ja omistaa moottoripyörä. Aloin nähä unia moottoripyöristä. Pääsin niisä jo siihen asti, että ostin uuen menopelin, mutta vielä ei selevinny minkä pyörän ostin.

Vielä ei olla siinä pisteesä, että voisin tuon moottorila varustellun kakspyöräsen hankkia, mutta kuka tietää? Pohintaa jo siitä, mitä etujarruvivun (oikeesa kahavasa) kans vois tehä, että pystysin sitä käyttään, ku ei oo näitä sormia, 'naked-hand' toivelistalla. Pikkusen kävin netisä tutkaileen hintoja. Kuumetta.

Enshättään löyty kuitenki helepotusta. Törmäsin, pitkästä aikaa, moottoripyöräilevään kaveriin, ja kohta huomasin jo kinuavani kyytiin - aika noloa.

Hyvät kaverit on hyviä kavereita vielä vuosienkin jäläkeen, ja yhtä-äkkiä kaivanki naftaliinista vanahoja ajovarusteita. Ehämmää niistä oo voinu luopua - paitti goretexit laitoin menemään. Vetästyäni nahkapuvun pääle, uluvoin jo naurusta - mihin ihimeeseen mää oon hävinny? Kylymä ku vielä oli, heitin pääle vanahan kerhotakin, ja nauroin lissää... siis oikeesti.

Aikoinaan puku oli tosi istuva, lukuunottamatta löysää persusossaa. Tuolloin uuesa työpaikasa mut esiteltiinkin moottoripyöräilevänä, mutta myös jakkupuvun omaavana uutena myyntisihteerinä. Esittelykierroksen kävin sielä nahka-asu päälä, ja jäläkikätteen, kun oltiin jo tutuiksi tulleet työkavereiden kanssa, sainkin kuulla 'roikkuvasta persuksesta'. Uskalletaanko nykyään työpaikoilla enää naljailla takapuolista? Ei se ajaesa ennää roikkunu. Nyt mää hukuin siihen, nyt roikku muukin kuin takalisto... ehkä mun exän kommentisa, nähtyämme pitkästä aikaa, 'Eihän susta oo jäljellä ku kaks tikkua ja takku.', on jottain perrää.

Vuojet -14- oli teheny jo tehtävänsä - ja takapaksille nousu ei sujunukkaan ihan notkeesti. Ajamattomuus, ja kyyisä olemattomuus tuntu ensalakuun jännityksenä, varsinkin kun hoksi, että näilä levveysasteila oli vielä paikka paikoin hiekkaa tielä, mutta kohta mää kilijuin jo riemusta, ku ihan vähän narmautettiin. Ohitustilanteesa mennään reippaasti ohi - ei siinä jäähä tupeksiin. Seuraavasa hetkesä silimät täytty kyynelistä muistojen ryöpsähtäesä pääle. Tovin kuluttua tarkkailin jo liikennettä siihen malliin, että muaki huvittais ajjaa, mutta muistin exäni sanat: "Perkele, sua on ihan hirvee kyyittää, kun sää haluat rytmittää ajoa!" Ups! Niinpä mää vaan kiltisti mukkauvuin toisen rytmiin.

Käytiin 100 km lenkki - vähemmän takia ei kannata etes vaivautua. Kaks seuraavaa päivää kävelin, kuin olisin touhunnu jottain ihan muuta ku ollu kytskällä, oli ihan vähän nivuset kippeenä. Kyykkypyörän takapaksilla istuminen tuntu. Fysiikka kesti muuten yllättävän hyvin.

Sanotaan, että moottoripyöräily on parasta mitä voi vaatteet päälä tehä, mutta kyyisä istuminen mennee hyvänä kakkosena. Pakko vissiin kinuta kyytiin toisenki kerran. Pittää ne nuo uudet kinttaat testata - vanhat akkukinttaat toimi ihan ok, mutta ilmavirta tarttu aika napakasti tyhjiin kinttaan päihin.

Terkkuja Jullelle!

ps. Tää juttu on ihan takapuolesta!

Työtä työtä työtä tehdä, osa III

"Mun kymmensormijärjestelmä on villin näköistä, kun sormiani on taas vähän pätkitty." kerroin esimiehelleni hänen kysyessään minua taas kesäksi töihin. Vastaukseksi sain, ettei meillä tyyliä katsota miten teet, meillä katsotaan, että teet.

Muutin Kemiin lokakuussa 2012, kesällä 2013 minulla oli kesätyöpaikka. Minulla, yli 4-kymppisellä pitkäaikaissairaalla, työkyvyttömyyseläkkeellä olevalla - useamman vuoden työelämästä pois olleella. Löytyi työnantaja, joka sairaushistoriani sijaan katsoikin työhistoriani. Kysyntä ja tarve kohtasivat.

Minä töissä! Ensimmäisen kesän vain kuuntelin kahvitauolla työkavereiden juttuja, ihan tavallisia juttuja. Vuosiin en ollut kuullut kahvitaukoporinoita tavallisesta elämästä, perheistä, harrastuksista jne. Mulla oli työkavereita, ja sain kuunnella juttuja! Kun minusta parin kesän jälkeen tuli virallinen kesän merkki, sain osani työkavereiden välisestä naljailusta - ihan mahtavaa. Olin osa.

Sain todistaa itselleni osaavani työni, ja pystyin edelleen oppimaan uusia asioita. Korvaväli tykkäsi. Olen aikoinani sanonut tekeväni toimistossa kaikkea muuta paitsi palkanlaskentaa - huomasin olleeni väärässä. Hetkittäin jopa tykkäsin palkanlaskennasta, aina siihen hetkeen, kunnes huomasin tai joku huomautti jonkin nippelilisän jääneen pois. Omien palkkojen suhteen nipottaja sai tuta, että ei se aina ole niin helppoa se palkanlaskenta.

Vielä enemmän korvaväli tykkäsi siitä, että pystyin itse maksamaan oman osuuteni sairastamisen kuluista eli lääke-, sairaudenhoito- ja matkakuluista, joista maksukatot ovat paukkuneet yli jo vuosia. Ei tarvinnut enää mennä käsi ojossa luukulle pyytämään apua. Saatoin jopa kustantaa itseni muutamalle matkalle, se oli luksusta minun elämässäni. 

Viisi työntäyteistä kesää. Joka kesän jälkeen olin ihan kuollut, viimeiset työviikot kuljin sumussa, pelkällä tahdonvoimalla. Sitten en enää ehtinyt toipua kevääksi, ja aloitin työrupeaman väsyneempänä, ja lopetin entistä väsyneempänä. Kunnes viidennen kesän jälkeen oli luovutettava - elimistö ei kestä. Kävin vielä tammikuussa kokeilemassa pienen tuurauksen, että josko se kuitenkin kestäisi. Ei kestä. Kesken ei onneksi jäänyt mitään. Kohtalo, sattuma tai joku muu, halusi lyödä näppinsä väliin, jotta jäärä uskoisi; viime kevään aikana tehtiin useampi sormiamputaatio, joista toipuminen jatkuu edelleen... Se joku muu piti huolta, ettei se pöljä kuitenkin menisi ja sanoisi, että jos kuitenkin tulisin?

On eri asia olla tekemässä päätöstä siitä, että ei tule enää töihin, kuin saada kengän kuva persuksiin. Aika paljon inhimillisempää niin. Jatkossa näen itseni tekemässä jonkin verran kokemustoimija- ja simulaatiokeikkoja, sekä pikkuisen toimistohommia, sillain sormettomalle sopivasti paperinpyöritystä. Sillain ettei yritä tappaa itseään työnteolla. Annetaan fysiikan nyt ensin toipua hetken.

Kiitos 

Keminmaan Puurakenne Oy

annoitte minulle ison palan ihmisarvoani takaisin!

Käy lukemassa myös:

Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Työtä työtä työtä tehdä, osa II

Työtä työtä työtä tehdä, osa II

Täyttäessäni 40 vuotta kävin ikäni vaatimassa terveystarkastuksessa. Siellä terveydenhoitaja sanoi minulle, että tärkein työni on pitää itsestäni huolta. Se ei vain riittänyt minulle ja minun korvavälille.

Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2004, 34-vuotiaana. Kuusi vuotta myöhemmin, minulla oli edelleen tarve tehdä töitä - edes pikkuisen. Olin toiminut muutaman vuoden aktiivisena vapaaehtoisena koirayhdistyksessä, mutta mieli paloi ns. oikeisiin töihin. Töihin, joista saisi vähän rahaa. Muutettuani Tampereelle 2010 kuulin, että oli tullut uusi säädös, jonka mukaan täydellä työkyvyttömyyseläkkeellä olevat saavat tehdä vähän töitä ansiorajoilla. Paras säädös ikinä! (Ymmärtääkseni tämä säädös on voimassa vuoteen 2020.)

Ei siis enää ristikuulusteluja Kelan taholta, vaan oman jaksamisen puitteissa pientä, kenties keikkaluontoista, työntekoa. Riemastuneena aktivoidun jälleen työnhakuun. Kahden vuoden aikana pääsin kahteen työhaastatteluun.

Hain kaikki mahdolliset toimistopuolen osa-aikaiset ja määräaikaiset työt. Hakemuksia  vuokratyöfirmoihin ja avoimia hakemuksia firmoihin. Viikottain kävin avoimet työpaikat läpi. Ei mitään. Se oli aika murskaavaa ihmisille, joka oli aikanaan tottunut siihen, että ei tarvitse kuin laittaa hakemus, niin lähestulkoon aina pääsee ainakin haastatteluun asti. Jossain vaiheessa työnantajien asenne on mennyt myös siihen, että avoimien työpaikkojen kohdalla, ei vaivauduta edes vastaamaan hakijoille, että paikka on täytetty.

Tuolloin työministeri Ihalainen puhui paljon vajaakuntoisten työllistämisestä ja toisaalta työnantajapuoli valitti ettei ihmisiä saada osa- eikä määräaikaisiin töihin. 40-vuotias, pitkäaikaissairas ja useamman vuoden työelämästä poissa ollut sairaseläkeläinen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi työnhakijaksi. Kuulostaahan tuo litania aika pahalta, mutta uskallan kuitenkin väittää, että vajaakuntoinen osa-aikatyössä on motivoitunut ja turhia saikkupäiviä ei tule. Rohkeutta työnantajat rohkeutta!

Tampereella asuessani pääsin mukaan 'Reilu rekrytointi'-projektiin, joka oli juurikin asennetiedotushanke ennakkoluulojen murtamiseksi, vammaisten työmahdollisuuksien lisäämiseksi. Onko pahempaa vammaa kuin asennevamma? Vuonna 2018 sama kysymys on edelleen ajankohtainen. Asennevammasta kertoo  aktiivimalli, kuntouttava työtoiminta ja osaltaan myös järjestöjen vapaaehtoistyö.

Aktiivimalli - raippaa vaan teille jotka ette ole onnistunut työllistymään. Kuntouttava työtoiminta - seuraako kukaan moniko työllistyy työtoiminnan avulla, vai laitetaanko vain uutta työntekijää putkeen, kun edellisen 'yhdeksäneuronpäivät' -halpa-aika täyttyy? Järjestöjen vapaaehtoistyö - missä menee vapaaehtoistyön ja työn raja?

Muutamia kuukausia sitten alkoi erään Tamperelaisen vuokrafirman taholta tulla työilmoituksia: kattopeltiseppä Pirkkalaan, erityispeltiseppiä Tampereelle. Kemiin muuttanut yo-merkonomi ulvoo naurusta.

Jatkuu....

Lue myös: Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Pas de bourrée

'Tuletko näytökseen mukaan?" kysyy opettaja.  Kuulen vastaavani kyllä, vaikka aivot hälyttävät punaisella...EIEIEI!!! Ikikuuna mihinkään näytöksiin ollut tarkoitus lähteä. Siis balettinäytökseen. Voi hyvänen aika!

Balettinäytöspäivä. Olen ajoissa paikalla. Muuten hyvä, mutta paikka on väärä. Kemin Pirttihän on siis eri asia kuin Sauvosali, molemmat onnekseni kuitenkin Kemissä. Ihmettelen missä kaikki muut ihmiset ovat, kun kellokin näyttää jo sellaisia lukemia, että kaikkien -ainakin meidän ryhmän- pitäisi olla jo paikalla. Vaikuttaa siltä, että aivoni olivat jääneet jonnekin narikkaan, kun en kertakaikkiaan älynnyt alkaa selvittämään missä on vika, ennenkuin ihan viime hetkillä.

Viime hetki tarkoittaa n. 15 min ennen kenraaliharjoitusaikaa, ja silloin pitäisi olla jo koltut niskassa ja minä olen edelleenkin 250 metriä väärässä paikassa - kertoo kartta näin jälkikäteen. 250 metriä hyytävässä viimassa, loivaan ylämäkeen ja kiireellä tuntuu keuhkosairaasta hyvin, hyvin pahalta. Reidet huusivat hoosiannaa, ja keuhkot eivät enää edes pihisseet. Olin ihan varma, että taju lähtee ennenkuin pääsen perille.

Lääkäri olisi voinut sanoa, että jalkani menivät maitohapoille hyvin varhaisessa rasituksen vaiheessa, ja kompensoin asiaa hyperventiloimalla. Koska kyseisellä ballerinalla on hyvä peruskunto ja jääräpäinen luonteenlaatu tuo hyperventilointi myös onnistuu. Tällainen reaktio selvisi käydessäni viime viikolla polkupyörätestissä.

Se hyvä puoli "spurtissani" oli, että jännitys jäi Valtakadulle (kyllä, molemmat paikat ovat
Valtakadulla), otin pikku lämmöt päälle, ei siis tarvita enää erillistä verryttelyä johon minulla ei olisi ollut edes aikaa. Saapuessani viimein oikeaan paikkaan ja jopa oikeaan kerrokseen kääntyy onneni viimein ja törmään ovella ryhmäläiseeni, joka sujuvasti ohjaa minut oikeaan huoneeseen vaatteiden vaihtoon. Kiskoessani omia vaatteita pois, hän ottaa tyynen rauhallisesti esiintymisasuni esille, ja kun viimeinen villahousukerros on riisuttu, kiemurtelen pukuuni, tossut ja sukkikset jalkaan ja hups heijaa olen aivan ajallaan muiden naisten kanssa menossa kenraaliin.

Odotellessamme itse esityksen alkua tajusin yhtä-äkkiä olevani Tökärillä. Kyllä, juuri siellä missä discoilut on teininä aloitettu, ja Final Countdownia on huudettu kitarisat suorina. Kieltämättä nytkin tuntui vähän lähtölaskennalta, varsinkin siinä vaiheessa kun väkeä alkoi kerääntyä saliin. Itse olin pitänyt visusti suuni kiinni tulevasta esityksestä, ehkä ensi keväänä sitten?

Meitä ennen oli pieniä ja vähän isompia ballerinoja. Sydän suli vääjäämättä näiden ihan pienimpien kanssa, ja suurta ihailua jo enemmän treenanneiden esitystä seuratessa. Niin vain mekin syksyllä aloittaneet aikuisbaletin harrastajat vedimme esityksemme, ja vedimme sen hyvin. Aloittaessamme syksyllä emme kaikki edes tienneet mitä tarkoittaa jalkojen ensimmäinen asento, saati toinen, kolmas jne.

Itse hurahdin ihan täysin tähän lajiin. Jouduin olemaan aika paljonkin tunneilta pois tämän romun fysiikkani takia, mutta hetkeäkään en miettinyt kesken jättämistä. Ilmottauduinpa jopa toisellekin tunnille, kun kerran viikossa tuntui liian vähältä oppia mitään, varsinkin kun niitä poissaoloja kertyi. Hurahtamisesta kertoo myös se, että harjoittelin jopa kotona koregrafiaa, siis minä harjoittelin kotona koreografiaa!

Syksyn tunnit saivat aikaan muutoksia fysiikassani. Kirjoitin tekstissäni Prima ballerina ensimmäisiä tuntemuksia, joita olivat mm. suonenveto ja kireät jalkaterät, en kirjoittanut mitään lihaksista joita en tiennyt omaavani. Syksyn kuluessa suonenveto jäi, ja jalkaterätkin asettuvat oikein sievään asentoon. Ryhtiä tulee kohennettua vapaa-ajallakin - juuri sitä mitä kaipasin. Hyppyjen kanssa on tekemistä, mutta kädet eivät viuhdo enää niin villisti - hetkittäin ne ovat jopa sinnepäin.

Rumat juoksutrikoot vaihtuivat syksyn päälle sievään sifonkihameeseen, säärystimiin ja ihan

oikeisiin harjoitustossuihin. Kätevä emäntä ihan ite hurautti ompelukoneella tossujen kuminauhat oikeille kohdilleen ihan vain muutaman voimasanan saattelemana. Hassua kyllä, se pieni sifonkihamonen saa olon tuntumaan pikkuisen enemmän ballerinalta... ja kyllä, kyllä minä teen ihan nätin balettinutturankin, vieläpä lähestulkoon ilman sormia. Kärkitossutkin ovat haaveissa - ehkäpä jonakin päivänä vielä, mutta tutua en aio päälleni pukea.


Joulutauko alkaa olla takana, ja ensi viikolla alkaa tunnit. Huippua! Meistä muotoutui syksyn aikana hyvä porukka - tasoeroilla ei ole mitään merkitystä. Isoin kiitos kuuluu opettajallemme, joka jaksaa kärsivällisesti ohjata ja näyttää, uudelleen ja uudelleen.

Lainatakseni erästä toista aikuisbalettiin hurahtanutta Harvinaista: 

Paras aivopieru ikinä!

Sotesopasta sotesodaksi

Tuli päivä, jolloin olen jopa iloinen harvinaisen haastavasta sairauskirjostani. Näin kirjavan kirjon sairaudet hoidetaan yliopistosairaalassa. Uskon siihen, että hoitoni myös pysyy siellä.

Kaikki tutkimukseni eivät toki tapahdu Oulussa, vaan pyrkimyksenä on ollut, että osa niistä tehdään mahdollisuuksien mukaan Kemissä, kuten nyt viimeksi asioidessani silmätautien poliklinikalla. Poliklinikkakäyntien lisäksi listalta löytyvät ajoittaiset akuuttipäivystyksen käynnit. Tässä sotesopan pyörityksessä näin jo sieluni silmin itseni ravaamassa ensin tutkimuksissa Oulussa ja sitten osan tutkimuksista Rovaniemellä, ja päivystysasiat missä lie? Tosin, kuten mediassakin on kerrottu, jos meiltä lähtee sairaala ihmiset suuntaavat Ouluun eivät Rovaniemelle. On turha selittää, että ei meiltä sairaalaa olla viemässä, onhan näitä nähty; opiskelupaikat, sanomalehti ja uusimpana käräjäoikeus. Jos sairaala lähtisi, häviäisi myös työpaikkoja iso kasa. On kyse siitä, että tuli ns. mitta täyteen, ja sairaudenhoidon turvaaminen oli se hetki jolloin tämä alue alkoi puhaltaa, viimeinkin, yhteen hiileen. Nyt riittää!

Olen matkannut kerran ambulanssissa Keminmaasta Kemiin koska terveyskeskuspäivystyksessä oloani ei saatu tasattua (kts. Yllätyskyykky). Alkoi olla jo hengelle vaarallinen tila, siksi Kemiin jossa on järeämpi päivystys. Tuo muutama minuutti mikä meni matkaan tuntui tunneilta. Entäpä sama tilanne, mutta 10 km sijaan matkaa olisikin 100 km? Tienä moottoritien sijaan Lahden vanhaan tiehen verrattavissa oleva tie, siihen lisäksi raskas rekkaliikenne ja pahimmassa tapauksessa vielä kunnon lumimyrsky, kuten yöllä oli. En tiedä olisinko pysynyt hengissä.

Pääsin osallistumaan simulaationäyttelijänä suuronnettomuusharjoitukseen lentokentällä. Sitä tuhoa katsellessa ajattelin kuinka hirveää olisi, jos meillä ei olisi näin korkeatasoista sairaalaa kuin meillä on. Entäpä jos se mahdollinen tuho ei tapahdukaan lentokentällä (senkin sulkemisestahan oli jossain vaiheessa puhetta), vaan jossakin suurista teollisuuslaitoksistamme? Ne on muuten meikäläisen olohuoneen ikkunat jotka tulevat syliini jos Veitsiluodossa pamahtaa kunnolla.

En ole hirveän innostunut Mehiläisen tulosta tänne. Yksityinen on aina yksityinen, ja firmojen tarkoitus on tuottaa vain ja ainoastaan voittoa, mutta jos vaihtoehtona on oman sairaalamme menettäminen niin en näe muuta vaihtoehtoa, ja toisaalta, vain hoitamalla potilaat he saavat tuloksensa. Olen iloinen, että tämän alueen päättäjiltä löytyi rohkeutta tehdä päätös, joka kertoo ns. isoille päättäjille, että tämä alue haluaa pitää huolta omistaan. Sitäpaitsi tämän hallituksen kärkihankkeitahan on ollut kaiken yksityistäminen, miksi siis itkeä? Seuraavaksi meidän pitäisi löytää yhteinen sävel löytääksemme tältä alueelta sellaisen eduskuntavaaliehdokkaan, jonka taakse saisimme niin suuren joukon ihmisiä, että saisimme meillekin kansanedustajan jolla olisi rohkeutta ja tahtotilaa pitää Meri-Lapin puolta - tällähetkellä meillä ei sellaista ole.

Olen kuullut sanottavan, että emme saisi käyttää tästä alueesta edes Meri-Lappi nimitystä, koska se eriyttää meidät muusta Lapista. No mikäs se Tunturi-Lappi sitten on? Lappi on laaja alue. Tuntuu todella oudolta, että Lapissa ei voisi olla erilaisia alueita, joilla jokaisella on oma luonteensa ja jotka tuovat kokonaisuuteen oman pikantin lisänsä. Onhan se aika hupaisaa, että yksi yksityisen mukaan otosta päättävistä tahoista on se piskuinen punainen Kemi. Tällähetkellä olen todella ylpeä voidessani sanoa olevani Meri-Lappilainen.

Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Kävimme lääkärin kanssa tiukan keskustelun työkyvystäni. Lääkäri oli sitä mieltä ettei missään nimessä vielä tässä vaiheessa töihin, ja minä tiukasti vastakkaista mieltä. Osaan olla armottoman jääräpäinen. Pitkin hampain lääkäri antoi luvan lähteä kokeilemaan työntekoa.

Vuonna 2000 olin päässyt unelmieni työpaikkaan, ei aikaisemmissakaan paikoissa mitään vikaa ollut, mutta tässä oli sitä jotain. Tein myyntisihteerin töitä kansainvälisessä firmassa, mahtavien tuotteiden parissa. Pääsin matkustelemaan jonkin verran, työyhteisö oli aivan hulvaton, naurunremakka ei ollut ollenkaan harvinainen äänimaailma konttorilla. Oltiin vähän niinkuin yhtä perhettä. Töitä tehtiin kyllä niska limassa. Silloinen kumppanini kommentoi, että tytöt kun saa firman logolla painetun kynän, niin kyllä taas jaksaa painaa ylitöitä. Mikäs oli painaessa, työ oli mieleistä.

Olin ollut kaksi päivää töissä. Pitkän sairausloman ja kuntoutustuen aikana firma oli muuttanut uusiin toimitiloihin, ja ensimmäinen rupeama oli työhuoneeni muokkaaminen näköisekseni. Minusta oli niin ihana olla takaisin töissä. Parin päivän jälkeen minut kutsuttiin palaveriin, jossa ilmoitettiin, että määräaikaista työsuhdettani ei enää jatketa.

Minulle ne oli potkut.

Minulla oli jo osatyökyvyttömyyseläke haussa ja työpaikaltakin oli alustavasti näytetty vihreää valoa tuntilaisuuden suhteen. Se siitä.

Ennen työhönpaluutani lääkäri vannotti, että mikäli yhtään tekee tiukkaa olla töissä minun pitää soittaa hänelle ja hän kirjoittaa tarpeelliset paperit. Lähtökäskyn saatuani soitin samantien lääkärille, että laittaa ne täyden työkyvyttömyyselääkkeen paperit vetämään, jotka lääkäri olisi halunnut minulle jo aiemmin kirjoittaa. Kamelilta oli katkaistu selkä. Olisin halunnut pysyä työelämässä mukana - edes vähän. Lensin täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle kuin leppäkeihäs. 34-vuotiaana. Joskus tuntuu, että työelämästä pois joutuminen on ollut minulle kovempi paikka kuin itse sairastuminen koskaan.

Yritin vielä pyristellä työelämässä mukana muutaman osa-aikaisen pätkähomman verran, mutta tuolloin vielä vähäinenkin työnteko katsottiin rangaistavaksi teoksi, joka vaatii vähintään kolmannen asteen ristikuulustelun Kelan taholta joten minä löin hanskat naulaan. Pitäkää tunkkinne.

Minun johtotähteni oli ollut paluu työelämään, ja sitä myöten talouden takaisin jaloilleen saattaminen. Sairastaminen on kallista yhteiskunnalle kyllä, mutta myös sairaalle itselleen. Tulot tippuvat, odotat korvauksia, jotka saattavat odotuttaa itseään kuukausitolkulla - talous romahtaa. Laskut eivät lakkaa tulemasta, vaikka rahan tulo viivästyykin. Normikulujen rinnalle tulee vielä mahdollisesti huimat sairauskulut. Kaikilla ei ole kumppania, joka pystyy ja/tai haluaa osallistua kulujen kattamiseen, kaikilla meillä ei ole kumppania ollenkaan tai perhettä joka voisi auttaa, ja valitettavasti sosiaalivirastokaan ei ole välttämättä se paikka mistä apua saa (nykyään Kela). Minulla on ollut onni, että olen saanut perheeltä apua tosi tiukoissa paikoissa, mutta joku raja se on kerjäämiselläkin. Olisi ollut halu osallistua omiin kustannuksiin, mutta sitä mahdollisuutta ei annettu.

Näin jälkikäteenkään on vaikea löytää mitään hyvää niin julmasta tavasta saada kenkää. Toki huomasin sen parin päivän aikana, että olen todella huonossa kunnossa, ja täyspäiväinen työ on ihan utopiaa. En varmaan olisi osannut myöntää, että en pysty enkä jaksa, mutta oliko se pakko työntää jyrkänteeltä alas? Jollain tasolla pystyn näkemään myös yritysmaailman kannan, minustahan oli tullut firmalle taakka, ja kun määräaikainen työsuhde oli sopivasti katkolla se myös katkaistiin. Sillä ei ollut enää mitään merkitystä, että määräaikaisuutta oli jatkettu muutamia vuosia vakinaistamiskieltoon vedoten saatteella ei mitään hätää, työt jatkuisivat. Tai sitten eivät jatku. Olisi ollut armeliaampaa kuulla töiden päättymisestä siinä vaiheessa, kun ennen työhönpaluuta otin puheeksi mahdollisuuden osa-aikaisuuteen.

Yhtä suurta perhettä oli vain illuusiota.
Minä en ollut enää mitään.

Jatkuu...

purpleclover.com

Prima ballerina

On taas se aika vuodesta, jolloin harrastamisen vimma iskee. Kenties uusi kieli? Taidetta? Urheilua?
Kivalo-opiston kurssivihkoa lukee kieli pitkällä, sivut täyttyvät merkinnöistä, tuo on kiva... kenties tuo, vai jotain ihan uutta?

Vuosi sitten kirjoitin blogissani (Harrastuksia) harrastuksista, jotka sitten jotenkin jäivät unholaan. Uimaan en koskaan päässyt, kun sormenpäät aukesivat jälleen. Joogan ja minun väliin tuli kaikkea muuta. Köh-köh.

Eipä hätää, nyt on uusien tuulien aika. (Rumpujen pärinää!) Aikuisbaletti. Kyllä, aikuisbaletti! Se on siinä. Tämä laji sopii varmasti minun jäykistyneelle fysiikalleni ja muljuaville nivelille keuhkoista puhumattakaan. Taisinpa olla jopa ensimmäinen ilmottautuja.

Ennen ensimmäistäkään tuntia, jossain takaraivossa yrittää joku koputella, että ootko ihan viisas? Päättäväisesti vaiensin järjen äänen. Totesin, että tavoitteenani ei ole kansallisbaletti, enkä kuvittelekaan olevani Maija Plisetskaja, paitsi ehkä unissani, vaan tavoitteena on lysähtävän ryhdin kimppuun hyökkääminen ja jäykistyvän liikkumisen notkeuttaminen, joten ei muuta kuin tunnille.

Plié - siitä se lähtee. Hitokseen kankeat jalkaterät, ja suontakin meinaa kiskoa. Onneksi tangolla ollessa ollaan selkä peiliä päin. Ne isot peilit siinä salissa on aika armottomat.

Ehdin siinä harmitella, kun taaskaan ranskan kielen ryhmää ei saatu kasaan. Opettajan lausumana kaikki liikkeet kuulostivat niin kauniilta. Opettajan tekemät liikkeet olivat keijukaismaisen keveitä, ja kädet liikkuivat lintumaisen sulavasti. Peiliin päin kääntyessä näky oli kohdallani armoton; keijukaismainen liikehdintä muuttui örkkimäiseksi koikkelehtimiseksi, ja kädet viuhtoivat kuin parhaallakin liikennepoliisilla - tosin kaaoksen olisin saanut liikenteessä aikaiseksi. Hihittelystä päätellen, parilla muullakin ballerinalla oli samoja ongelmia.

Loppuvenyttelyissä ihmettelin minne on kadonnut se jumppakärpänen, joka joskus vääntyi jos vaikka mihin asentoihin? Ei vääntynyt enää.

Tää oli ihan mahtavaa. Tavoite: ennen joulua pystyn hyppäämään niin, että saan jalat ilmassa oikeaan asentoon kaikki kahdeksan kertaa peräkkäin... ja kädetkin huitovat vähän vähemmän väärin. Tai jos nyt yhden hypyn saisin ilmaan asti jalkaterät ojennettuina. Etukäteen jo harmittaa, kun tiedän, että joudun syksyn päälle leikkuupöydälle, ja pakkotaukoa tulee väkisin, mutta jospa en hirveästi jäisi jälkeen.

Meidän tunnin jälkeen, saliin alkoi tulla pientäkin pienempiä pikku ballerinan alkuja. Tuumimme, että nämä ballerinat luultavasti päihittävät meidät mennen tullen ja palatessa.

Kielletyn hedelmän makua

Sillä ajatuksella voi hekumoida. Päästää mielikuvitus valloilleen. Voisinko? Tohtisinko? Kehtaanko? Kestääkö talous tämän tuhmuuden toteuttamisen? Useamman vuotta asiaa pähkäilleenä päätin alkaa pikkutuhmaksi. Hommasin siivoojan kotiini.

Olen kirjoittanut (Hyvää Joulua I) Raivottaresta joku ilmestyy joulun alla paikalle. Se Raivotar rääkkää itsensä fyysisesti loppuun, jotta edes jonkinmoinen joulusiivous tulee tehtyä. On siistiä on, mutta hintakin on kova. Joulu meneekin sitten toipuessa. Pääasia, että on siistiä.

Entäpä sitten se arkisiivous, kun pitäisi jaksaa? Ihan itse. Kunnon luterilaisen kasvatuksen saanut tietää, että kyllä se nyt perjantaina pitää siivota, matot pitää käyttää ulkona vähintään kerran kuukaudessa - mielellään kerran viikossa ja samalla tietenkin lattiat luututaan ja oikein kunnon luterilainen pyyhkäisee lattiat kahteen otteeseen, ikkunat pitää pestä vähintään kaksi kertaa vuodessa jne. Vaikka olenkin eronnut kirkosta, ei se geeneihin siirtynyt kasvatus häviä noin vain. Mutta kun ei pysty.

Siivooja kävi ensimmäistä kertaa viikko sitten.

Siivouspäivä oli maanantai. Sunnuntai-iltana
aloin laittamaan tavaroita paikoilleen. Kai ne pinnat pitää saada suhteellisen tyhjiksi, jotta siivoaja voi pyyhkiä pölyt? Työpöytäkin alkaa näyttää työpöydältä, siirrän syrjään erikokoiset huojuvat paperikasat. Baabelin tornit. Sullon ne eri kaappeihin. Tuon värinenkö se pöydän pinta olikin? Pölyä kyllä riittää. Puolipitoiset vaatteet pois tuolinselältä. Heitän ne komeroon. Vien lehdet ja roskat roskakatokseen, pullopussit ja muut kierrätystavarat autoon, jotta toimitan ne joku kaunis päivä eteenpäin. Lattialla pyöriviin villakoiriin en koske. En vaikka mieli tekisi. Siivoajan on varmasti kivempi siivota, kun huomaa, että imuriin menee villakoiria ja imurin johdossa kilisee ja kalisee. Tietää, ettei turhaan kävelytä imuria.

Pysyn poissa siivouksen ajan. Palattuani kurkin uteliaana huusholliin. Kotona on siistiä. Tosi siistiä. Kuljen ihaillen itäsiivestä läntiseen siipeen. Ihme on tapahtunut. Onko mun koti saanut lisää neliöitä? Parissa tunnissa ammattilainen tekee sen mihin minulla menee kolme päivää. Tekee sen vielä paremmin.

Onpa mulla räävittömän näköiset ikkunat. Sekin asia on hoidossa. Seuraavalla siivouskerralla pesuun menee myös ikkunat. Mun ei tartte enää rääkätä itteeni siivoamisella.

Tämä hedelmä maistuu hyvältä, pikkuisen on kyllä syntinen olo. Vaikka tämä synti vähän maksaakin, on siihen tehty helpotuksia valtiovallan taholta. Me vajaakuntoiset saadaan mm. siivous verottomana, ja kotitalousvähennyskin kuuluu pakettiin. Hinta muuttuu siedettäväksi, ilman noita etuja en pystyisi tähän ylellisyyteen. Nyt pitää nipistää jostain muusta, en tiedä vielä mistä, mutta jostain sen teen.

Nyt minulla riittää voimia käydä kaappien ja laatikoiden sisusten kimppuun. Kaappi ja laatikko kerrallaan. Kuka tänne on heitellyt tavaraa näin holtittomasti?