Pas de bourrée

'Tuletko näytökseen mukaan?" kysyy opettaja.  Kuulen vastaavani kyllä, vaikka aivot hälyttävät punaisella...EIEIEI!!! Ikikuuna mihinkään näytöksiin ollut tarkoitus lähteä. Siis balettinäytökseen. Voi hyvänen aika!

Balettinäytöspäivä. Olen ajoissa paikalla. Muuten hyvä, mutta paikka on väärä. Kemin Pirttihän on siis eri asia kuin Sauvosali, molemmat onnekseni kuitenkin Kemissä. Ihmettelen missä kaikki muut ihmiset ovat, kun kellokin näyttää jo sellaisia lukemia, että kaikkien -ainakin meidän ryhmän- pitäisi olla jo paikalla. Vaikuttaa siltä, että aivoni olivat jääneet jonnekin narikkaan, kun en kertakaikkiaan älynnyt alkaa selvittämään missä on vika, ennenkuin ihan viime hetkillä.

Viime hetki tarkoittaa n. 15 min ennen kenraaliharjoitusaikaa, ja silloin pitäisi olla jo koltut niskassa ja minä olen edelleenkin 250 metriä väärässä paikassa - kertoo kartta näin jälkikäteen. 250 metriä hyytävässä viimassa, loivaan ylämäkeen ja kiireellä tuntuu keuhkosairaasta hyvin, hyvin pahalta. Reidet huusivat hoosiannaa, ja keuhkot eivät enää edes pihisseet. Olin ihan varma, että taju lähtee ennenkuin pääsen perille.

Lääkäri olisi voinut sanoa, että jalkani menivät maitohapoille hyvin varhaisessa rasituksen vaiheessa, ja kompensoin asiaa hyperventiloimalla. Koska kyseisellä ballerinalla on hyvä peruskunto ja jääräpäinen luonteenlaatu tuo hyperventilointi myös onnistuu. Tällainen reaktio selvisi käydessäni viime viikolla polkupyörätestissä.

Se hyvä puoli "spurtissani" oli, että jännitys jäi Valtakadulle (kyllä, molemmat paikat ovat
Valtakadulla), otin pikku lämmöt päälle, ei siis tarvita enää erillistä verryttelyä johon minulla ei olisi ollut edes aikaa. Saapuessani viimein oikeaan paikkaan ja jopa oikeaan kerrokseen kääntyy onneni viimein ja törmään ovella ryhmäläiseeni, joka sujuvasti ohjaa minut oikeaan huoneeseen vaatteiden vaihtoon. Kiskoessani omia vaatteita pois, hän ottaa tyynen rauhallisesti esiintymisasuni esille, ja kun viimeinen villahousukerros on riisuttu, kiemurtelen pukuuni, tossut ja sukkikset jalkaan ja hups heijaa olen aivan ajallaan muiden naisten kanssa menossa kenraaliin.

Odotellessamme itse esityksen alkua tajusin yhtä-äkkiä olevani Tökärillä. Kyllä, juuri siellä missä discoilut on teininä aloitettu, ja Final Countdownia on huudettu kitarisat suorina. Kieltämättä nytkin tuntui vähän lähtölaskennalta, varsinkin siinä vaiheessa kun väkeä alkoi kerääntyä saliin. Itse olin pitänyt visusti suuni kiinni tulevasta esityksestä, ehkä ensi keväänä sitten?

Meitä ennen oli pieniä ja vähän isompia ballerinoja. Sydän suli vääjäämättä näiden ihan pienimpien kanssa, ja suurta ihailua jo enemmän treenanneiden esitystä seuratessa. Niin vain mekin syksyllä aloittaneet aikuisbaletin harrastajat vedimme esityksemme, ja vedimme sen hyvin. Aloittaessamme syksyllä emme kaikki edes tienneet mitä tarkoittaa jalkojen ensimmäinen asento, saati toinen, kolmas jne.

Itse hurahdin ihan täysin tähän lajiin. Jouduin olemaan aika paljonkin tunneilta pois tämän romun fysiikkani takia, mutta hetkeäkään en miettinyt kesken jättämistä. Ilmottauduinpa jopa toisellekin tunnille, kun kerran viikossa tuntui liian vähältä oppia mitään, varsinkin kun niitä poissaoloja kertyi. Hurahtamisesta kertoo myös se, että harjoittelin jopa kotona koregrafiaa, siis minä harjoittelin kotona koreografiaa!

Syksyn tunnit saivat aikaan muutoksia fysiikassani. Kirjoitin tekstissäni Prima ballerina ensimmäisiä tuntemuksia, joita olivat mm. suonenveto ja kireät jalkaterät, en kirjoittanut mitään lihaksista joita en tiennyt omaavani. Syksyn kuluessa suonenveto jäi, ja jalkaterätkin asettuvat oikein sievään asentoon. Ryhtiä tulee kohennettua vapaa-ajallakin - juuri sitä mitä kaipasin. Hyppyjen kanssa on tekemistä, mutta kädet eivät viuhdo enää niin villisti - hetkittäin ne ovat jopa sinnepäin.

Rumat juoksutrikoot vaihtuivat syksyn päälle sievään sifonkihameeseen, säärystimiin ja ihan

oikeisiin harjoitustossuihin. Kätevä emäntä ihan ite hurautti ompelukoneella tossujen kuminauhat oikeille kohdilleen ihan vain muutaman voimasanan saattelemana. Hassua kyllä, se pieni sifonkihamonen saa olon tuntumaan pikkuisen enemmän ballerinalta... ja kyllä, kyllä minä teen ihan nätin balettinutturankin, vieläpä lähestulkoon ilman sormia. Kärkitossutkin ovat haaveissa - ehkäpä jonakin päivänä vielä, mutta tutua en aio päälleni pukea.


Joulutauko alkaa olla takana, ja ensi viikolla alkaa tunnit. Huippua! Meistä muotoutui syksyn aikana hyvä porukka - tasoeroilla ei ole mitään merkitystä. Isoin kiitos kuuluu opettajallemme, joka jaksaa kärsivällisesti ohjata ja näyttää, uudelleen ja uudelleen.

Lainatakseni erästä toista aikuisbalettiin hurahtanutta Harvinaista: 

Paras aivopieru ikinä!