Missä on peukalo?

"Missä on peukalo? Missä on peukalo? Täällähän minä! Täällähän minä! Mitä sulle kuuluu? Kiitoksia hyyvää! Mennään pois! Mennään pois!" rallattelee rakkaan ystäväpariskunnan mies. "Epäreilua!" kiljasen, "Vaihetaan laulua!" vaajin.

"Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat!"

Kuten moni teistä tietääkin mulla MCTD:n oireistoon kuuluu rankka Raynaud'n oireyhtymä eli valakosormisuus eli onneton ääreisverenkierto, ja sormia on amputoitu aina vuojesta 2005 lähtien. (Olen aiheesta kirjoittanut aiemminkin mm. Raynaudn' ilmiö.) Kevväälä 2018 oli taas eessä uuet operaatiot, kun vuosia oireilleet vasemman nimetön ja oikean keskari piti operoija luutulehuksen eli osteomyeliitin takia. Yhen yön sairaalareissu muuttu kuukauen sairaalasa makkaamiseksi, tuskaksi, ja hermojen kiristelyksi.

OYS:sta laitettaisiin mieluusti pihale kohta sormioperaation jäläkeen, mutta mää kieltäyvyn lähtemästä kottiin samana päivänä. Kun mulla loppuu puudutus, se ei palion varottele, vaan sen loppuu kun katkasijaa kääntäs. Kellään ei oo ennää kivvaa uudutuksen loppuesa tuosa Oulun ja Kemin välilä. Näinkin on käyny. Niinpä jääräpäisesti ilimotan, että kivut pittää olla hallinnasa, ennenkuin mää lähen mihinkään. Kaukaa viisas.

Piti revisioida vaan vähän, sen verran, että saahaan sairas luu pois - noin kynnenmitta. Yritin kyllä sanoa, että ottakaa mieluummin vähän enemmän. Operaatio meni hyvin. Mut siirrettiin OYS:n Avohoitotalon heräämöön tarkotuksela, että seuraavan päivänä, aamupäivästä, lähen kottiin. Kun hoitaja otti mut vastaan hän sanoi, että heti kun tulee ensimmäinen tunne kivusta, niin soita hänet paikalle. Minä soitin, ja kipulääkettä tuli. Paitsi ettei se auttanu. Ja eiku lissää kipulääkettä, kovempaa kipulääkettä, ja mikkään ei vaan auta. Mää olen helevetin esikartanosa sen kivun kans. Hoitaja sannoo tekevänsä kaikkensa, että mun olo helpottuu. Se mennee aikunenkin nainen aika veteläksi sellasen kivun kans. Mää tärisin ja hikkoilin. Naamaa kirjavoitti räkä ja kyyneleet. En uskaltanu liikahtaa pyyhkiäkseni naamataulua - hädin tuskin uskalsin hengittää. Se hoitaja pyyhki. Mun olis pitäny tunnistaa se kipu, mutta tää oli potenssiin sata.

Aamula mut laitettiin kipupumppuun kiini ja siirrettiin osastole 6 A. Sielä selevis, miks mua sattu niin palion. Operoidut sormenpäät oli menny kuolioon yön aikana. Voi ku olisivat ottaneet enemmän. Se hoitaja jäi mieleen. Hän oli oikeesa paikasa, ja mun kantilta katottuna oikeaan aikaan.

Taas leikkuriin, ja taas otetaan vähän. Vasemman nimetön alako paraneen. Normaali, leikkauksen jäläkeinen kipu on mulla hirveimmillään parin ensimmäisen vuorokauden ajan, sitte alakaa hellittään, ja pikkuhiliaa seleviää jo tablettimuotosila kipulääkkeilä. Mutta oikeepa ei paranekkaan. Sormi on tulehtuneen näkönen, ja erittää kaikkea ylimäärästä. Taas leikkuriin... tännään ei ehitäkkään operoida - operoijaan huomena ja sitä rattaa.

Mulla on vähän kurkku kippee, sanoin hoitajale. Kohta hoitaja kiikuttaa näytetikkua, ja sannoo, että otetaan varuiks influenssa-testi. Pian mua viiään eristykseen, A-influessa. Samaan rykäsyyn antibioottiripuli. Voi kakka - kirjaimellisesti.

Jossain vaiheessa lääkäri passittaa mut kottiin. Hän on vakkaasti sitä mieltä, että keskarin tynkä saattaa parantua. Yritin kyllä kyseenalaistaa asiaa, kun näin itte että sormenpää on jo nekroorissa, mutta mää halusin itekki jo kottiin. Kun tikit otettiin pois, haava repsahti auki, ja ylläri-ylläri mää olin taas 6A:lla. Voi hoitajien ilimeitä, kun ilimestyin osastole. 'Taasko sää tänne jouvuit?' Näki, että heitäki harmitti mun puolesta. Kun lääkärit pohtivat mistä amputoijaan, ilimotin, että nyt koko tynkä veke, ennää ei säästellä. Piste. Ei säästelty.

Suurela lämmöllä muistan hoitajia ja lähihoitajia OYS 6A:lla. Kaiken te kestätte! Kiitos Sinule ihanale laitoshuoltajale, kun teit mulle aina iltavuorosa ollessas iltapalale kaakaon lämmitettyyn maitoon. Näit sen vaivan, että kävit erikseen lämmittämäsä maijon mikrosa - pyytämättä. Aina kun olit iltavuorosa, mulla oli maitokaakaota. Kyllä ne lääkärikki parhaansa teki!

Jäläkikätteen muistin, että mulle on tehty 2011 Tampereela ns. kapillaroskopia-tutkimus. Lääkärin lausunnosa lukkee, että 'kauttaaltaan löydökset ovat epänormaalit.'. Jos tuon olisin muistanu, niin, ehkä sillon olisivat pätkineet kerrala enemmän. Jos ja jos.

Kuukauen sairaalasa makkaamisen jäläkeen voimat oli loppu. Jopa minä tajusin, että on aika hengähtää ja kerätä voimia. Kessään mennesä käjet alako olla jo hyväsä kunnossa. Sormijumppari kävi muutamaan otteeseen treenauttamassa käsiä ja tynkiä, ja apuvälineitä tuli kasa lissää. Vielä piti saaha akan voimat pallautuun, ja pallautuhan ne. Viime kesä oli ihan paras kesä. Nautin elämästä silimät vilikkuen. Rakkaat Ystäväni, kiitos kun olette! Kiitos, kun saan olla ihan vaan minä. "Rockin' in the Free World". Tein asioita joita en ollu ennen teheny tai en ole pystyny vuosiin tekemään. Ensimmäistä kertaa n. 15 vuoteen pystyin uimaan, kun ei ollu niitä haavoja käsisä. Aattelin, että syksylä saatan pian päästä uimahalliinkin. 

Viikko sitten multa otettiin oikean käden peukalonkynsi pois. Haava ja krooninen tulehus kynnen alla. 

Moottoripyörä on moottoripyörä

Täsä ne on uuet, hienot ja mittojen mukkaan tehyt akkulämmitteiset kinttaat! Naurettiin Respectan kaverin kans, että ollaan kerranki ajoisa, ei pääse talavi yllättään. Talavea ootellesa, pääsen ehkä testaamaan näitä etukätteen...

Rakastin moottoripyöräilyä. Mun pyörä oli 'Namu' - Kawasaki GPZ-500S. Marraskuusa -99 mopo ajettiin talavisäilöön, mun kaveri ajo sen räntäsatteesa, itte en ollu koskaan vielä etes ajanu pyörää. Kesän 2000 kuluesa alako kilometrejä kertyä, ja kypärän sisälä raikas aika monesti: 'Aa - kesän lapsi kun oon, aa - villi luonteeni on, aa - kesän lapsi kun oon, aa - poissa huoleni on'. Vuonna 2004, loppukesästä, terveyen ja talouen jo romahettua Namusta oli pakko luopua.

Pari ensimmäistä kevättä pyörän myynnin jäläkeen oli aivan hirveitä. Ensimmäisten pyörien ilimestyttyä liikenteeseen otti päähän, ja kunnola ottiki. 'Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon takapuolesa. Sillä just ko siihen alakaa tottua se sulaa.' - sanois exä. Myös mopottomaan elämään tottuu. Kunnes, vuosien jäläkeen, puhheisiin on livahtanu haave ajjaa ja omistaa moottoripyörä. Aloin nähä unia moottoripyöristä. Pääsin niisä jo siihen asti, että ostin uuen menopelin, mutta vielä ei selevinny minkä pyörän ostin.

Vielä ei olla siinä pisteesä, että voisin tuon moottorila varustellun kakspyöräsen hankkia, mutta kuka tietää? Pohintaa jo siitä, mitä etujarruvivun (oikeesa kahavasa) kans vois tehä, että pystysin sitä käyttään, ku ei oo näitä sormia, 'naked-hand' toivelistalla. Pikkusen kävin netisä tutkaileen hintoja. Kuumetta.

Enshättään löyty kuitenki helepotusta. Törmäsin, pitkästä aikaa, moottoripyöräilevään kaveriin, ja kohta huomasin jo kinuavani kyytiin - aika noloa.

Hyvät kaverit on hyviä kavereita vielä vuosienkin jäläkeen, ja yhtä-äkkiä kaivanki naftaliinista vanahoja ajovarusteita. Ehämmää niistä oo voinu luopua - paitti goretexit laitoin menemään. Vetästyäni nahkapuvun pääle, uluvoin jo naurusta - mihin ihimeeseen mää oon hävinny? Kylymä ku vielä oli, heitin pääle vanahan kerhotakin, ja nauroin lissää... siis oikeesti.

Aikoinaan puku oli tosi istuva, lukuunottamatta löysää persusossaa. Tuolloin uuesa työpaikasa mut esiteltiinkin moottoripyöräilevänä, mutta myös jakkupuvun omaavana uutena myyntisihteerinä. Esittelykierroksen kävin sielä nahka-asu päälä, ja jäläkikätteen, kun oltiin jo tutuiksi tulleet työkavereiden kanssa, sainkin kuulla 'roikkuvasta persuksesta'. Uskalletaanko nykyään työpaikoilla enää naljailla takapuolista? Ei se ajaesa ennää roikkunu. Nyt mää hukuin siihen, nyt roikku muukin kuin takalisto... ehkä mun exän kommentisa, nähtyämme pitkästä aikaa, 'Eihän susta oo jäljellä ku kaks tikkua ja takku.', on jottain perrää.

Vuojet -14- oli teheny jo tehtävänsä - ja takapaksille nousu ei sujunukkaan ihan notkeesti. Ajamattomuus, ja kyyisä olemattomuus tuntu ensalakuun jännityksenä, varsinkin kun hoksi, että näilä levveysasteila oli vielä paikka paikoin hiekkaa tielä, mutta kohta mää kilijuin jo riemusta, ku ihan vähän narmautettiin. Ohitustilanteesa mennään reippaasti ohi - ei siinä jäähä tupeksiin. Seuraavasa hetkesä silimät täytty kyynelistä muistojen ryöpsähtäesä pääle. Tovin kuluttua tarkkailin jo liikennettä siihen malliin, että muaki huvittais ajjaa, mutta muistin exäni sanat: "Perkele, sua on ihan hirvee kyyittää, kun sää haluat rytmittää ajoa!" Ups! Niinpä mää vaan kiltisti mukkauvuin toisen rytmiin.

Käytiin 100 km lenkki - vähemmän takia ei kannata etes vaivautua. Kaks seuraavaa päivää kävelin, kuin olisin touhunnu jottain ihan muuta ku ollu kytskällä, oli ihan vähän nivuset kippeenä. Kyykkypyörän takapaksilla istuminen tuntu. Fysiikka kesti muuten yllättävän hyvin.

Sanotaan, että moottoripyöräily on parasta mitä voi vaatteet päälä tehä, mutta kyyisä istuminen mennee hyvänä kakkosena. Pakko vissiin kinuta kyytiin toisenki kerran. Pittää ne nuo uudet kinttaat testata - vanhat akkukinttaat toimi ihan ok, mutta ilmavirta tarttu aika napakasti tyhjiin kinttaan päihin.

Terkkuja Jullelle!

ps. Tää juttu on ihan takapuolesta!

Työtä työtä työtä tehdä, osa III

"Mun kymmensormijärjestelmä on villin näköistä, kun sormiani on taas vähän pätkitty." kerroin esimiehelleni hänen kysyessään minua taas kesäksi töihin. Vastaukseksi sain, ettei meillä tyyliä katsota miten teet, meillä katsotaan, että teet.

Muutin Kemiin lokakuussa 2012, kesällä 2013 minulla oli kesätyöpaikka. Minulla, yli 4-kymppisellä pitkäaikaissairaalla, työkyvyttömyyseläkkeellä olevalla - useamman vuoden työelämästä pois olleella. Löytyi työnantaja, joka sairaushistoriani sijaan katsoikin työhistoriani. Kysyntä ja tarve kohtasivat.

Minä töissä! Ensimmäisen kesän vain kuuntelin kahvitauolla työkavereiden juttuja, ihan tavallisia juttuja. Vuosiin en ollut kuullut kahvitaukoporinoita tavallisesta elämästä, perheistä, harrastuksista jne. Mulla oli työkavereita, ja sain kuunnella juttuja! Kun minusta parin kesän jälkeen tuli virallinen kesän merkki, sain osani työkavereiden välisestä naljailusta - ihan mahtavaa. Olin osa.

Sain todistaa itselleni osaavani työni, ja pystyin edelleen oppimaan uusia asioita. Korvaväli tykkäsi. Olen aikoinani sanonut tekeväni toimistossa kaikkea muuta paitsi palkanlaskentaa - huomasin olleeni väärässä. Hetkittäin jopa tykkäsin palkanlaskennasta, aina siihen hetkeen, kunnes huomasin tai joku huomautti jonkin nippelilisän jääneen pois. Omien palkkojen suhteen nipottaja sai tuta, että ei se aina ole niin helppoa se palkanlaskenta.

Vielä enemmän korvaväli tykkäsi siitä, että pystyin itse maksamaan oman osuuteni sairastamisen kuluista eli lääke-, sairaudenhoito- ja matkakuluista, joista maksukatot ovat paukkuneet yli jo vuosia. Ei tarvinnut enää mennä käsi ojossa luukulle pyytämään apua. Saatoin jopa kustantaa itseni muutamalle matkalle, se oli luksusta minun elämässäni. 

Viisi työntäyteistä kesää. Joka kesän jälkeen olin ihan kuollut, viimeiset työviikot kuljin sumussa, pelkällä tahdonvoimalla. Sitten en enää ehtinyt toipua kevääksi, ja aloitin työrupeaman väsyneempänä, ja lopetin entistä väsyneempänä. Kunnes viidennen kesän jälkeen oli luovutettava - elimistö ei kestä. Kävin vielä tammikuussa kokeilemassa pienen tuurauksen, että josko se kuitenkin kestäisi. Ei kestä. Kesken ei onneksi jäänyt mitään. Kohtalo, sattuma tai joku muu, halusi lyödä näppinsä väliin, jotta jäärä uskoisi; viime kevään aikana tehtiin useampi sormiamputaatio, joista toipuminen jatkuu edelleen... Se joku muu piti huolta, ettei se pöljä kuitenkin menisi ja sanoisi, että jos kuitenkin tulisin?

On eri asia olla tekemässä päätöstä siitä, että ei tule enää töihin, kuin saada kengän kuva persuksiin. Aika paljon inhimillisempää niin. Jatkossa näen itseni tekemässä jonkin verran kokemustoimija- ja simulaatiokeikkoja, sekä pikkuisen toimistohommia, sillain sormettomalle sopivasti paperinpyöritystä. Sillain ettei yritä tappaa itseään työnteolla. Annetaan fysiikan nyt ensin toipua hetken.

Kiitos 

Keminmaan Puurakenne Oy

annoitte minulle ison palan ihmisarvoani takaisin!

Käy lukemassa myös:

Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Työtä työtä työtä tehdä, osa II

Työtä työtä työtä tehdä, osa II

Täyttäessäni 40 vuotta kävin ikäni vaatimassa terveystarkastuksessa. Siellä terveydenhoitaja sanoi minulle, että tärkein työni on pitää itsestäni huolta. Se ei vain riittänyt minulle ja minun korvavälille.

Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2004, 34-vuotiaana. Kuusi vuotta myöhemmin, minulla oli edelleen tarve tehdä töitä - edes pikkuisen. Olin toiminut muutaman vuoden aktiivisena vapaaehtoisena koirayhdistyksessä, mutta mieli paloi ns. oikeisiin töihin. Töihin, joista saisi vähän rahaa. Muutettuani Tampereelle 2010 kuulin, että oli tullut uusi säädös, jonka mukaan täydellä työkyvyttömyyseläkkeellä olevat saavat tehdä vähän töitä ansiorajoilla. Paras säädös ikinä! (Ymmärtääkseni tämä säädös on voimassa vuoteen 2020.)

Ei siis enää ristikuulusteluja Kelan taholta, vaan oman jaksamisen puitteissa pientä, kenties keikkaluontoista, työntekoa. Riemastuneena aktivoidun jälleen työnhakuun. Kahden vuoden aikana pääsin kahteen työhaastatteluun.

Hain kaikki mahdolliset toimistopuolen osa-aikaiset ja määräaikaiset työt. Hakemuksia  vuokratyöfirmoihin ja avoimia hakemuksia firmoihin. Viikottain kävin avoimet työpaikat läpi. Ei mitään. Se oli aika murskaavaa ihmisille, joka oli aikanaan tottunut siihen, että ei tarvitse kuin laittaa hakemus, niin lähestulkoon aina pääsee ainakin haastatteluun asti. Jossain vaiheessa työnantajien asenne on mennyt myös siihen, että avoimien työpaikkojen kohdalla, ei vaivauduta edes vastaamaan hakijoille, että paikka on täytetty.

Tuolloin työministeri Ihalainen puhui paljon vajaakuntoisten työllistämisestä ja toisaalta työnantajapuoli valitti ettei ihmisiä saada osa- eikä määräaikaisiin töihin. 40-vuotias, pitkäaikaissairas ja useamman vuoden työelämästä poissa ollut sairaseläkeläinen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi työnhakijaksi. Kuulostaahan tuo litania aika pahalta, mutta uskallan kuitenkin väittää, että vajaakuntoinen osa-aikatyössä on motivoitunut ja turhia saikkupäiviä ei tule. Rohkeutta työnantajat rohkeutta!

Tampereella asuessani pääsin mukaan 'Reilu rekrytointi'-projektiin, joka oli juurikin asennetiedotushanke ennakkoluulojen murtamiseksi, vammaisten työmahdollisuuksien lisäämiseksi. Onko pahempaa vammaa kuin asennevamma? Vuonna 2018 sama kysymys on edelleen ajankohtainen. Asennevammasta kertoo  aktiivimalli, kuntouttava työtoiminta ja osaltaan myös järjestöjen vapaaehtoistyö.

Aktiivimalli - raippaa vaan teille jotka ette ole onnistunut työllistymään. Kuntouttava työtoiminta - seuraako kukaan moniko työllistyy työtoiminnan avulla, vai laitetaanko vain uutta työntekijää putkeen, kun edellisen 'yhdeksäneuronpäivät' -halpa-aika täyttyy? Järjestöjen vapaaehtoistyö - missä menee vapaaehtoistyön ja työn raja?

Muutamia kuukausia sitten alkoi erään Tamperelaisen vuokrafirman taholta tulla työilmoituksia: kattopeltiseppä Pirkkalaan, erityispeltiseppiä Tampereelle. Kemiin muuttanut yo-merkonomi ulvoo naurusta.

Jatkuu....

Lue myös: Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Pas de bourrée

'Tuletko näytökseen mukaan?" kysyy opettaja.  Kuulen vastaavani kyllä, vaikka aivot hälyttävät punaisella...EIEIEI!!! Ikikuuna mihinkään näytöksiin ollut tarkoitus lähteä. Siis balettinäytökseen. Voi hyvänen aika!

Balettinäytöspäivä. Olen ajoissa paikalla. Muuten hyvä, mutta paikka on väärä. Kemin Pirttihän on siis eri asia kuin Sauvosali, molemmat onnekseni kuitenkin Kemissä. Ihmettelen missä kaikki muut ihmiset ovat, kun kellokin näyttää jo sellaisia lukemia, että kaikkien -ainakin meidän ryhmän- pitäisi olla jo paikalla. Vaikuttaa siltä, että aivoni olivat jääneet jonnekin narikkaan, kun en kertakaikkiaan älynnyt alkaa selvittämään missä on vika, ennenkuin ihan viime hetkillä.

Viime hetki tarkoittaa n. 15 min ennen kenraaliharjoitusaikaa, ja silloin pitäisi olla jo koltut niskassa ja minä olen edelleenkin 250 metriä väärässä paikassa - kertoo kartta näin jälkikäteen. 250 metriä hyytävässä viimassa, loivaan ylämäkeen ja kiireellä tuntuu keuhkosairaasta hyvin, hyvin pahalta. Reidet huusivat hoosiannaa, ja keuhkot eivät enää edes pihisseet. Olin ihan varma, että taju lähtee ennenkuin pääsen perille.

Lääkäri olisi voinut sanoa, että jalkani menivät maitohapoille hyvin varhaisessa rasituksen vaiheessa, ja kompensoin asiaa hyperventiloimalla. Koska kyseisellä ballerinalla on hyvä peruskunto ja jääräpäinen luonteenlaatu tuo hyperventilointi myös onnistuu. Tällainen reaktio selvisi käydessäni viime viikolla polkupyörätestissä.

Se hyvä puoli "spurtissani" oli, että jännitys jäi Valtakadulle (kyllä, molemmat paikat ovat
Valtakadulla), otin pikku lämmöt päälle, ei siis tarvita enää erillistä verryttelyä johon minulla ei olisi ollut edes aikaa. Saapuessani viimein oikeaan paikkaan ja jopa oikeaan kerrokseen kääntyy onneni viimein ja törmään ovella ryhmäläiseeni, joka sujuvasti ohjaa minut oikeaan huoneeseen vaatteiden vaihtoon. Kiskoessani omia vaatteita pois, hän ottaa tyynen rauhallisesti esiintymisasuni esille, ja kun viimeinen villahousukerros on riisuttu, kiemurtelen pukuuni, tossut ja sukkikset jalkaan ja hups heijaa olen aivan ajallaan muiden naisten kanssa menossa kenraaliin.

Odotellessamme itse esityksen alkua tajusin yhtä-äkkiä olevani Tökärillä. Kyllä, juuri siellä missä discoilut on teininä aloitettu, ja Final Countdownia on huudettu kitarisat suorina. Kieltämättä nytkin tuntui vähän lähtölaskennalta, varsinkin siinä vaiheessa kun väkeä alkoi kerääntyä saliin. Itse olin pitänyt visusti suuni kiinni tulevasta esityksestä, ehkä ensi keväänä sitten?

Meitä ennen oli pieniä ja vähän isompia ballerinoja. Sydän suli vääjäämättä näiden ihan pienimpien kanssa, ja suurta ihailua jo enemmän treenanneiden esitystä seuratessa. Niin vain mekin syksyllä aloittaneet aikuisbaletin harrastajat vedimme esityksemme, ja vedimme sen hyvin. Aloittaessamme syksyllä emme kaikki edes tienneet mitä tarkoittaa jalkojen ensimmäinen asento, saati toinen, kolmas jne.

Itse hurahdin ihan täysin tähän lajiin. Jouduin olemaan aika paljonkin tunneilta pois tämän romun fysiikkani takia, mutta hetkeäkään en miettinyt kesken jättämistä. Ilmottauduinpa jopa toisellekin tunnille, kun kerran viikossa tuntui liian vähältä oppia mitään, varsinkin kun niitä poissaoloja kertyi. Hurahtamisesta kertoo myös se, että harjoittelin jopa kotona koregrafiaa, siis minä harjoittelin kotona koreografiaa!

Syksyn tunnit saivat aikaan muutoksia fysiikassani. Kirjoitin tekstissäni Prima ballerina ensimmäisiä tuntemuksia, joita olivat mm. suonenveto ja kireät jalkaterät, en kirjoittanut mitään lihaksista joita en tiennyt omaavani. Syksyn kuluessa suonenveto jäi, ja jalkaterätkin asettuvat oikein sievään asentoon. Ryhtiä tulee kohennettua vapaa-ajallakin - juuri sitä mitä kaipasin. Hyppyjen kanssa on tekemistä, mutta kädet eivät viuhdo enää niin villisti - hetkittäin ne ovat jopa sinnepäin.

Rumat juoksutrikoot vaihtuivat syksyn päälle sievään sifonkihameeseen, säärystimiin ja ihan

oikeisiin harjoitustossuihin. Kätevä emäntä ihan ite hurautti ompelukoneella tossujen kuminauhat oikeille kohdilleen ihan vain muutaman voimasanan saattelemana. Hassua kyllä, se pieni sifonkihamonen saa olon tuntumaan pikkuisen enemmän ballerinalta... ja kyllä, kyllä minä teen ihan nätin balettinutturankin, vieläpä lähestulkoon ilman sormia. Kärkitossutkin ovat haaveissa - ehkäpä jonakin päivänä vielä, mutta tutua en aio päälleni pukea.


Joulutauko alkaa olla takana, ja ensi viikolla alkaa tunnit. Huippua! Meistä muotoutui syksyn aikana hyvä porukka - tasoeroilla ei ole mitään merkitystä. Isoin kiitos kuuluu opettajallemme, joka jaksaa kärsivällisesti ohjata ja näyttää, uudelleen ja uudelleen.

Lainatakseni erästä toista aikuisbalettiin hurahtanutta Harvinaista: 

Paras aivopieru ikinä!