MCTD = mixed connective tissue disease = sekamuotoinen sidekudostauti
Nimensä mukaisesti sekamuotoinen, niin sekamuotoinen, ettei aina edes tajua oireilevansa. Paljon pieniä ärsyttäviä oireita joiden kanssa on kuitenkin helpohkoa oppia elämään. Pahimmillaan oireet ovat massiivisen suuria ja vakavia.
Eletään elokuuta vuonna 1996. Olen 26-vuotias, juuri muuttanut Helsinkiin. Uusi kaupunki, uusi koti, uusi työpaikka - koko elämä edessä. Muutaman reissuvuoden jälkeen olin valmis asettumaan aloilleni. Halusin asettua aloilleni. Ensimmäiset kuukaudet menevät opetellessa uuden työn kiemuroita ja uuden kaupungin toimintatapoja, aloitin uudet harrastukset, tutustuin uusiin ihmisiin jne.
Syksyn kuluessa aloin oireilla; rajuja nivelsärkyjä sormissa, polvissa ja nilkoissa, päkiöiden arkuus, sormien turpoaminen ja valkoiseksi meneminen, käsien ja jalkojen kylmyys, aamukankeus, väsyminen ja lämpöily. Menin työhöntulotarkastukseen ja kerroin hoitajalle oireista. Onnekseni hän reagoi asiaan, ja määräsi minut lisäverikokeisiin.
Olin lähdössä pohjoiseen, kotikonnuilleni Kemiin, pitkän viikonlopun viettoon ja ennen kentälle menoa kävin kuulemassa labrojen tulokset hoitajan luona. Seison Mannerheimintiellä, liikenne jyrisee ohi, ratikat pitävät omaa kolinaansa, ihmismassa ohittaa minut joka suunnasta. Seisoa törötän paikallani, päässä kaikuvat oudot sanat; positiiviset reumafaktori eli reumatekijä ja tumavasta-aineet, tulehdusarvot koholla ja lähete reumapoliklinikalle lisätutkimuksiin. Seuraava muistikuva on puhelu kolikkopuhelimesta (luit ihan oikein) josta soitan paniikissa, ääni täristen työnantajalle ja kerron tulokset. Pelkäsin terveyden puolesta, mutta suurin pelko taisi olla kuitenkin työpaikan puolesta - olinhan vielä koeajalla. Puhelustakaan ei ole isompia muistikuvia, mutta muistelisin, että työnantajani rauhoitti minut kertomalla, että minulla on edelleen työpaikka olemassa myös viikonlopun jälkeen.
Onneksi olin muuttanut Helsinkiin. Aika-ajoin kuulee tarinoita, joissa ihmiset ovat odottaneet oikeaa diagnoosia vuosikausia ja pahimmillaan ihminen leimataan jopa luulosairaaksi oireittensa takia. Onhan se nyt älytöntä selittää, että aina vaan väsyttää. Minulla oli diagnoosi hetimiten vuoden -97 alussa ja pääsin samantien erikoislääkärin hoitoon. "Sairaus on hankala, mutta hengenvaarallinen ainoastaan mikäli se pääsee sisäelimiin ja sitä tapahtuu erittäin harvoin." - kertoo lääkäri. Seitsemän vuotta myöhemmin sama lääkäri olisi halunnut kirjoittaa minulle lausunnon työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisestä. Pyynnöstäni päädyttiin kuitenkin osa-aikaeläkehakemukseen, halusin pysyä työelämässä kiinni.
Uusia oireita alkoi ilmaantua heti diagnoosin jälkeen mm. närästys, silmien ja suun kuivuus, leukanivelen kipuilu, maksa-arvojen kohoaminen, anemisoituminen, myosiittioireiden alku ja teleangiektasioita eli pinnallisten verisuonten laajenemisesta aiheutuvia ihomuutoksia rintakehässä ja käsissä, suolisto-ongelmia, hiusten oheneminen ja sahalaidan ilmestyminen näkökenttään. Lääkemäärä alkoi kasvaa. Ihan ensimmäinen lääke joka määrättiin oli kortisoni ja se on kulkenut mukanani aina tänne saakka yhtä vuoden taukoa lukuunottamatta - siitä kerron myöhemmin - ja tullee olemaan kuvioissa hamaan loppuun asti. Ongelmani on alusta saakka ollut herkästi kohoavat maksa-arvot ja se on vaikeuttanut itse reumasairauden hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden käyttöä. Atsatiopriini ja metotreksaatti on kokeiltu, mutta maksa ei kestänyt niitä. Hydroksiklorokiini aiheutti järkyttävän ihottuman. Viimeksi viime viikolla yritettiin alottaa mykofenolaatti-lääkitys, mutta jo parin päivän kuluttua se piti tauottaa rajujen flunssaoireiden takia. Maksakokeisiin asti ei vielä edes ehditty. Nyt odotellaan oireiden häviämistä ja kokeillaan uusi aloitus - katsotaan oliko kyseessä oikea flunssa vai johtuiko se lääkkeestä. Oireisiin on tullut pilleri jos toinenkin eikä passaa unohtaa oireiden hoitoon määrättyjen lääkkeiden sivuvaikutusten hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä.
Olen tässä lueskellut vanhoja lausuntoja. Yllättävän paljon tapahtumista on hävinnyt unohduksen armahtavaan maailmaan. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä olin jo tutustunut melkoiseen kirjoon lääkäreitä, lääkkeitä, tutkimuksia, sairaaloita ja hoitajia. Olin saanut positiivisia ja negatiivisia kokemuksia. Se kaikki oli kohdallani kuitenkin vasta lämmittelyä tulevaa varten. MCTD on pahimmillaan erittäin vakava sairaus, mutta kannattaa pitää mielessä, niinkuin kaikkien sairauksien kanssa, ettei jokaisen kohdalle tule se vakavin taudinkuva. Ihmisen fysiikka ja mieli kestää paljon. Toinen ihminen ei välttämättä näe päälle päin kuinka sairas toinen voi olla, tämä kannattaisi jokaisen muistaa ennenkuin arvostelee ketään pelkän ulkonäön perusteella. Näen itseni vanhana latona, harmahtavana ja vähän kenollaan suuntaan jos toiseenkin, vuodet ja vuodenajat jälkensä jättäneenä, mutta edelleen sinnikkäästi pystyssä. Mielestäni vanhat ladot ovat kauniita.
Olen yrittänyt omaksua ajatusmaailman jossa ei etukäteen murehdita tulevia - joutuu vain murehtimaan asiat kahteen kertaan. Nautitaan hyvistä päivistä, unelmoidaan ja toteutetaan unelmia - elämällä on tarjottavana ihaniakin yllätyksiä.
'Sanoisinko sairasta' on minun matkani harvinaisten pitkäaikaissairauksien kera; iloa ja surua, kipua ja kauhua, pelkoa ja helpotusta. Sairaan kaunis maailmani. Olen mm. MCTD, PAH ja keuhkofibroosidiagnoosit saanut keski-ikäinen nainen - vallan Harvinainen.
tiistai 10. maaliskuuta 2015
MCTD osa I
Tunnisteet:
atsatiopriini,
hydroksiklorokiini,
mctd,
metotreksaatti,
mykofenolaatti,
myosiitti,
reumafaktori,
teleangiektasia,
tulehdusarvot,
tumavasta-aineet
Sijainti:
Rytikari, 94830 Kemi, Finland
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Harvinainen
Sanotaan, mieti tarkkaan mitä toivot, sillä se voi toteutua. Nuorena toivoin ja haaveilin olevani jotain erityistä ja erilaista. En usko, että sen kummemmin osasin eritellä erilaisuuden toivettani - tuolloin ajatuksissa siinsi varmaankin laulajan tai näyttelijän ura. Olisi kaiketi pitänyt tarkentaa tuota haavetta. Minusta tuli harvinainen.
MCTD, pulmonaalihypertensio ja keuhkofibroosi; olen pitkäaikaissairas. Nuo kaikki kolme sairautta luokitellaan harvinaisiksi sairauksiksi. Harvinaiset -verkosto luokittelee sairauden harvinaiseksi Suomessa, kun sitä sairastaa enintään noin 2700 ihmistä. Orphanet puolestaan määrittelee sairauden harvinaiseksi EU:n alueella jos sairastavia on vähemmän kuin 1 potilas 2000 asukasta kohti.
MCTD - mixed connective tissue desease eli sekamuotoinen sidekudostauti on minulla kaiken pahan alku ja juuri. Se luokitellaan reumasairauksiin. Pulmonaalihypertensio eli keuhkovaltimon verenpainesairaus ja keuhkofibroosi ovat oireita. Jotta taudinkuva ei olisi liian yksinkertainen pisteenä i:n päällä keikkuu erittäin vaikea Raynaudin oire eli valkosormimuus. Tähän vielä "pikkuoireilut" päälle ja olen oikea sekametelisoppa.
Sairastamisessa ei ole mitään inhimillistä, armeliasta tai kaunista. Se ei tunne minkäänlaista oikeutta yksityisyyteen, vaan se tunkeutuu kylmästi sisuskaluihin ja mellastaa mielinmäärin pitäen fysiikkaani omana pelikenttänään. Sairauden oireiden tutkiminen vie viimeisetkin yksityisyyden rippeet ja siinä vaiheessa, kun kropassasi ei ole reikää missä ei joku letku olisi ollut, tai kun niitä reikiä on tehty milloin minkäkin kokeen takia fysiikkasi on jonkun muun omaa kuin itsesi. Luin kerran Reuma-lehdestä erään reumapotilaan kertomuksen, jossa hän kuvasi sairautta vieraaksi joka tulee kutsumatta kylään, asettuu asumaan eikä suostu lähtemään. Parempaa kuvausta en ole keksinyt.
Tämä blogi kertoo miten olen itse opetellut elämään näiden kutsumattomien kanssa lähes 20-vuoden ajan. En ota kantaa lääkityksiin, labra-arvoihin tai muihin tutkimuksiin lääketieteellisessä mielessä siitä yksinkertaisesta syystä, että jätän suosiolla tieteen lääkäreille ja tutkijoille. En toki sinisilmäisesti niele kaikkea mitä tyrkytetään, mutta mielestäni riittää, kun lääkäri tietää mitä jokin labra-arvo tarkoittaa ja kertoo minulle suomeksi mikä on homman nimi ja millä on oikeasti merkitystä elämäni kannalta. Minun pitää tuntea oma fysiikkani mitä se kestää ja mitä ei... sitä opettelen edelleen. En ole halunnut, että sairastamisesta tulee elämäni pääsisältö ja kaikki tekeminen pyörii sairauden ympärillä ja sen ehdoilla. Elän pakollisten tosiasioiden kanssa, mutta kapinoin kuitenkin vastaan.
Minulla diagnosoitiin MCTD vuonna 1997. Oireeni alkoivat syksyllä 1996. Olin 26-vuotias. Nuoresta naisesta on tullut kutakuinkin keski-ikäinen nainen, mittarissa viittä vaille 45. Porskutan edelleen omilla keuhkoilla ja sydämellä vaikka n. 14 vuotta sitten odotusarvo oli jotain ihan muuta. Minun ei oletettu edes selviävän hengissä omilla keuhkoilla ja sydämellä tänne asti. Mutta täällä ollaan, tosin sormia on jäänyt matkan varrelle ja muutenkin olen aika runneltu. Työkyvyttömyyseläkkeellä olen ollut jo kauan, mutta siltikin hinku töihin palaa edelleen, ja olenpa päässyt vähän työnmakuunkin. Tarinaa on tulossa historian muodossa aina tähän päivään ja huomiseen ja ylihuomiseen ja toivottavasti vielä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Koska sairastamisessa ei ole mitään kaunista ei tarinatkaan ole aina kaunista luettavaa, mutta huumoria ja inhorealismia elämääni mahtuu. Elämäni on arvokas, ja olen kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, vaikka joitakin päiviä olisin mieluusti jättänyt väliin.
Pian (28.2.) vietetään Harvinaisten sairauksien päivää - itse en sitä mitenkään erityisesti vietä, minulle jokainen päivä on harvinaisen sairauden päivä, mutta ei minulla mitään tämmöistä päivää vastaankaan ole. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi vertaisryhmiä tai -tukea, lähinnä ahdistun niistä, mutta ymmärrän oikein hyvin, jos niistä on apua toiselle. Toivottavasti tästä blogista on apua/tukea Sinulle sairastat sitten itse tai joudut seuraamaan sairastavaa vierestä.
MCTD, pulmonaalihypertensio ja keuhkofibroosi; olen pitkäaikaissairas. Nuo kaikki kolme sairautta luokitellaan harvinaisiksi sairauksiksi. Harvinaiset -verkosto luokittelee sairauden harvinaiseksi Suomessa, kun sitä sairastaa enintään noin 2700 ihmistä. Orphanet puolestaan määrittelee sairauden harvinaiseksi EU:n alueella jos sairastavia on vähemmän kuin 1 potilas 2000 asukasta kohti.
MCTD - mixed connective tissue desease eli sekamuotoinen sidekudostauti on minulla kaiken pahan alku ja juuri. Se luokitellaan reumasairauksiin. Pulmonaalihypertensio eli keuhkovaltimon verenpainesairaus ja keuhkofibroosi ovat oireita. Jotta taudinkuva ei olisi liian yksinkertainen pisteenä i:n päällä keikkuu erittäin vaikea Raynaudin oire eli valkosormimuus. Tähän vielä "pikkuoireilut" päälle ja olen oikea sekametelisoppa.
Sairastamisessa ei ole mitään inhimillistä, armeliasta tai kaunista. Se ei tunne minkäänlaista oikeutta yksityisyyteen, vaan se tunkeutuu kylmästi sisuskaluihin ja mellastaa mielinmäärin pitäen fysiikkaani omana pelikenttänään. Sairauden oireiden tutkiminen vie viimeisetkin yksityisyyden rippeet ja siinä vaiheessa, kun kropassasi ei ole reikää missä ei joku letku olisi ollut, tai kun niitä reikiä on tehty milloin minkäkin kokeen takia fysiikkasi on jonkun muun omaa kuin itsesi. Luin kerran Reuma-lehdestä erään reumapotilaan kertomuksen, jossa hän kuvasi sairautta vieraaksi joka tulee kutsumatta kylään, asettuu asumaan eikä suostu lähtemään. Parempaa kuvausta en ole keksinyt.
Tämä blogi kertoo miten olen itse opetellut elämään näiden kutsumattomien kanssa lähes 20-vuoden ajan. En ota kantaa lääkityksiin, labra-arvoihin tai muihin tutkimuksiin lääketieteellisessä mielessä siitä yksinkertaisesta syystä, että jätän suosiolla tieteen lääkäreille ja tutkijoille. En toki sinisilmäisesti niele kaikkea mitä tyrkytetään, mutta mielestäni riittää, kun lääkäri tietää mitä jokin labra-arvo tarkoittaa ja kertoo minulle suomeksi mikä on homman nimi ja millä on oikeasti merkitystä elämäni kannalta. Minun pitää tuntea oma fysiikkani mitä se kestää ja mitä ei... sitä opettelen edelleen. En ole halunnut, että sairastamisesta tulee elämäni pääsisältö ja kaikki tekeminen pyörii sairauden ympärillä ja sen ehdoilla. Elän pakollisten tosiasioiden kanssa, mutta kapinoin kuitenkin vastaan.
Minulla diagnosoitiin MCTD vuonna 1997. Oireeni alkoivat syksyllä 1996. Olin 26-vuotias. Nuoresta naisesta on tullut kutakuinkin keski-ikäinen nainen, mittarissa viittä vaille 45. Porskutan edelleen omilla keuhkoilla ja sydämellä vaikka n. 14 vuotta sitten odotusarvo oli jotain ihan muuta. Minun ei oletettu edes selviävän hengissä omilla keuhkoilla ja sydämellä tänne asti. Mutta täällä ollaan, tosin sormia on jäänyt matkan varrelle ja muutenkin olen aika runneltu. Työkyvyttömyyseläkkeellä olen ollut jo kauan, mutta siltikin hinku töihin palaa edelleen, ja olenpa päässyt vähän työnmakuunkin. Tarinaa on tulossa historian muodossa aina tähän päivään ja huomiseen ja ylihuomiseen ja toivottavasti vielä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Koska sairastamisessa ei ole mitään kaunista ei tarinatkaan ole aina kaunista luettavaa, mutta huumoria ja inhorealismia elämääni mahtuu. Elämäni on arvokas, ja olen kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, vaikka joitakin päiviä olisin mieluusti jättänyt väliin.
Pian (28.2.) vietetään Harvinaisten sairauksien päivää - itse en sitä mitenkään erityisesti vietä, minulle jokainen päivä on harvinaisen sairauden päivä, mutta ei minulla mitään tämmöistä päivää vastaankaan ole. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi vertaisryhmiä tai -tukea, lähinnä ahdistun niistä, mutta ymmärrän oikein hyvin, jos niistä on apua toiselle. Toivottavasti tästä blogista on apua/tukea Sinulle sairastat sitten itse tai joudut seuraamaan sairastavaa vierestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
