Työtä työtä työtä tehdä, osa II

Täyttäessäni 40 vuotta kävin ikäni vaatimassa terveystarkastuksessa. Siellä terveydenhoitaja sanoi minulle, että tärkein työni on pitää itsestäni huolta. Se ei vain riittänyt minulle ja minun korvavälille.

Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2004, 34-vuotiaana. Kuusi vuotta myöhemmin, minulla oli edelleen tarve tehdä töitä - edes pikkuisen. Olin toiminut muutaman vuoden aktiivisena vapaaehtoisena koirayhdistyksessä, mutta mieli paloi ns. oikeisiin töihin. Töihin, joista saisi vähän rahaa. Muutettuani Tampereelle 2010 kuulin, että oli tullut uusi säädös, jonka mukaan täydellä työkyvyttömyyseläkkeellä olevat saavat tehdä vähän töitä ansiorajoilla. Paras säädös ikinä! (Ymmärtääkseni tämä säädös on voimassa vuoteen 2020.)

Ei siis enää ristikuulusteluja Kelan taholta, vaan oman jaksamisen puitteissa pientä, kenties keikkaluontoista, työntekoa. Riemastuneena aktivoidun jälleen työnhakuun. Kahden vuoden aikana pääsin kahteen työhaastatteluun.

Hain kaikki mahdolliset toimistopuolen osa-aikaiset ja määräaikaiset työt. Hakemuksia  vuokratyöfirmoihin ja avoimia hakemuksia firmoihin. Viikottain kävin avoimet työpaikat läpi. Ei mitään. Se oli aika murskaavaa ihmisille, joka oli aikanaan tottunut siihen, että ei tarvitse kuin laittaa hakemus, niin lähestulkoon aina pääsee ainakin haastatteluun asti. Jossain vaiheessa työnantajien asenne on mennyt myös siihen, että avoimien työpaikkojen kohdalla, ei vaivauduta edes vastaamaan hakijoille, että paikka on täytetty.

Tuolloin työministeri Ihalainen puhui paljon vajaakuntoisten työllistämisestä ja toisaalta työnantajapuoli valitti ettei ihmisiä saada osa- eikä määräaikaisiin töihin. 40-vuotias, pitkäaikaissairas ja useamman vuoden työelämästä poissa ollut sairaseläkeläinen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi työnhakijaksi. Kuulostaahan tuo litania aika pahalta, mutta uskallan kuitenkin väittää, että vajaakuntoinen osa-aikatyössä on motivoitunut ja turhia saikkupäiviä ei tule. Rohkeutta työnantajat rohkeutta!

Tampereella asuessani pääsin mukaan 'Reilu rekrytointi'-projektiin, joka oli juurikin asennetiedotushanke ennakkoluulojen murtamiseksi, vammaisten työmahdollisuuksien lisäämiseksi. Onko pahempaa vammaa kuin asennevamma? Vuonna 2018 sama kysymys on edelleen ajankohtainen. Asennevammasta kertoo  aktiivimalli, kuntouttava työtoiminta ja osaltaan myös järjestöjen vapaaehtoistyö.

Aktiivimalli - raippaa vaan teille jotka ette ole onnistunut työllistymään. Kuntouttava työtoiminta - seuraako kukaan moniko työllistyy työtoiminnan avulla, vai laitetaanko vain uutta työntekijää putkeen, kun edellisen 'yhdeksäneuronpäivät' -halpa-aika täyttyy? Järjestöjen vapaaehtoistyö - missä menee vapaaehtoistyön ja työn raja?

Muutamia kuukausia sitten alkoi erään Tamperelaisen vuokrafirman taholta tulla työilmoituksia: kattopeltiseppä Pirkkalaan, erityispeltiseppiä Tampereelle. Kemiin muuttanut yo-merkonomi ulvoo naurusta.

Jatkuu....

Lue myös: Työtä työtä työtä tehdä, osa I

Pas de bourrée

'Tuletko näytökseen mukaan?" kysyy opettaja.  Kuulen vastaavani kyllä, vaikka aivot hälyttävät punaisella...EIEIEI!!! Ikikuuna mihinkään näytöksiin ollut tarkoitus lähteä. Siis balettinäytökseen. Voi hyvänen aika!

Balettinäytöspäivä. Olen ajoissa paikalla. Muuten hyvä, mutta paikka on väärä. Kemin Pirttihän on siis eri asia kuin Sauvosali, molemmat onnekseni kuitenkin Kemissä. Ihmettelen missä kaikki muut ihmiset ovat, kun kellokin näyttää jo sellaisia lukemia, että kaikkien -ainakin meidän ryhmän- pitäisi olla jo paikalla. Vaikuttaa siltä, että aivoni olivat jääneet jonnekin narikkaan, kun en kertakaikkiaan älynnyt alkaa selvittämään missä on vika, ennenkuin ihan viime hetkillä.

Viime hetki tarkoittaa n. 15 min ennen kenraaliharjoitusaikaa, ja silloin pitäisi olla jo koltut niskassa ja minä olen edelleenkin 250 metriä väärässä paikassa - kertoo kartta näin jälkikäteen. 250 metriä hyytävässä viimassa, loivaan ylämäkeen ja kiireellä tuntuu keuhkosairaasta hyvin, hyvin pahalta. Reidet huusivat hoosiannaa, ja keuhkot eivät enää edes pihisseet. Olin ihan varma, että taju lähtee ennenkuin pääsen perille.

Lääkäri olisi voinut sanoa, että jalkani menivät maitohapoille hyvin varhaisessa rasituksen vaiheessa, ja kompensoin asiaa hyperventiloimalla. Koska kyseisellä ballerinalla on hyvä peruskunto ja jääräpäinen luonteenlaatu tuo hyperventilointi myös onnistuu. Tällainen reaktio selvisi käydessäni viime viikolla polkupyörätestissä.

Se hyvä puoli "spurtissani" oli, että jännitys jäi Valtakadulle (kyllä, molemmat paikat ovat
Valtakadulla), otin pikku lämmöt päälle, ei siis tarvita enää erillistä verryttelyä johon minulla ei olisi ollut edes aikaa. Saapuessani viimein oikeaan paikkaan ja jopa oikeaan kerrokseen kääntyy onneni viimein ja törmään ovella ryhmäläiseeni, joka sujuvasti ohjaa minut oikeaan huoneeseen vaatteiden vaihtoon. Kiskoessani omia vaatteita pois, hän ottaa tyynen rauhallisesti esiintymisasuni esille, ja kun viimeinen villahousukerros on riisuttu, kiemurtelen pukuuni, tossut ja sukkikset jalkaan ja hups heijaa olen aivan ajallaan muiden naisten kanssa menossa kenraaliin.

Odotellessamme itse esityksen alkua tajusin yhtä-äkkiä olevani Tökärillä. Kyllä, juuri siellä missä discoilut on teininä aloitettu, ja Final Countdownia on huudettu kitarisat suorina. Kieltämättä nytkin tuntui vähän lähtölaskennalta, varsinkin siinä vaiheessa kun väkeä alkoi kerääntyä saliin. Itse olin pitänyt visusti suuni kiinni tulevasta esityksestä, ehkä ensi keväänä sitten?

Meitä ennen oli pieniä ja vähän isompia ballerinoja. Sydän suli vääjäämättä näiden ihan pienimpien kanssa, ja suurta ihailua jo enemmän treenanneiden esitystä seuratessa. Niin vain mekin syksyllä aloittaneet aikuisbaletin harrastajat vedimme esityksemme, ja vedimme sen hyvin. Aloittaessamme syksyllä emme kaikki edes tienneet mitä tarkoittaa jalkojen ensimmäinen asento, saati toinen, kolmas jne.

Itse hurahdin ihan täysin tähän lajiin. Jouduin olemaan aika paljonkin tunneilta pois tämän romun fysiikkani takia, mutta hetkeäkään en miettinyt kesken jättämistä. Ilmottauduinpa jopa toisellekin tunnille, kun kerran viikossa tuntui liian vähältä oppia mitään, varsinkin kun niitä poissaoloja kertyi. Hurahtamisesta kertoo myös se, että harjoittelin jopa kotona koregrafiaa, siis minä harjoittelin kotona koreografiaa!

Syksyn tunnit saivat aikaan muutoksia fysiikassani. Kirjoitin tekstissäni Prima ballerina ensimmäisiä tuntemuksia, joita olivat mm. suonenveto ja kireät jalkaterät, en kirjoittanut mitään lihaksista joita en tiennyt omaavani. Syksyn kuluessa suonenveto jäi, ja jalkaterätkin asettuvat oikein sievään asentoon. Ryhtiä tulee kohennettua vapaa-ajallakin - juuri sitä mitä kaipasin. Hyppyjen kanssa on tekemistä, mutta kädet eivät viuhdo enää niin villisti - hetkittäin ne ovat jopa sinnepäin.

Rumat juoksutrikoot vaihtuivat syksyn päälle sievään sifonkihameeseen, säärystimiin ja ihan

oikeisiin harjoitustossuihin. Kätevä emäntä ihan ite hurautti ompelukoneella tossujen kuminauhat oikeille kohdilleen ihan vain muutaman voimasanan saattelemana. Hassua kyllä, se pieni sifonkihamonen saa olon tuntumaan pikkuisen enemmän ballerinalta... ja kyllä, kyllä minä teen ihan nätin balettinutturankin, vieläpä lähestulkoon ilman sormia. Kärkitossutkin ovat haaveissa - ehkäpä jonakin päivänä vielä, mutta tutua en aio päälleni pukea.


Joulutauko alkaa olla takana, ja ensi viikolla alkaa tunnit. Huippua! Meistä muotoutui syksyn aikana hyvä porukka - tasoeroilla ei ole mitään merkitystä. Isoin kiitos kuuluu opettajallemme, joka jaksaa kärsivällisesti ohjata ja näyttää, uudelleen ja uudelleen.

Lainatakseni erästä toista aikuisbalettiin hurahtanutta Harvinaista: 

Paras aivopieru ikinä!