Missä on peukalo?

"Missä on peukalo? Missä on peukalo? Täällähän minä! Täällähän minä! Mitä sulle kuuluu? Kiitoksia hyyvää! Mennään pois! Mennään pois!" rallattelee rakkaan ystäväpariskunnan mies. "Epäreilua!" kiljasen, "Vaihetaan laulua!" vaajin.

"Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat!"

Kuten moni teistä tietääkin mulla MCTD:n oireistoon kuuluu rankka Raynaud'n oireyhtymä eli valakosormisuus eli onneton ääreisverenkierto, ja sormia on amputoitu aina vuojesta 2005 lähtien. (Olen aiheesta kirjoittanut aiemminkin mm. Raynaudn' ilmiö.) Kevväälä 2018 oli taas eessä uuet operaatiot, kun vuosia oireilleet vasemman nimetön ja oikean keskari piti operoija luutulehuksen eli osteomyeliitin takia. Yhen yön sairaalareissu muuttu kuukauen sairaalasa makkaamiseksi, tuskaksi, ja hermojen kiristelyksi.

OYS:sta laitettaisiin mieluusti pihale kohta sormioperaation jäläkeen, mutta mää kieltäyvyn lähtemästä kottiin samana päivänä. Kun mulla loppuu puudutus, se ei palion varottele, vaan sen loppuu kun katkasijaa kääntäs. Kellään ei oo ennää kivvaa uudutuksen loppuesa tuosa Oulun ja Kemin välilä. Näinkin on käyny. Niinpä jääräpäisesti ilimotan, että kivut pittää olla hallinnasa, ennenkuin mää lähen mihinkään. Kaukaa viisas.

Piti revisioida vaan vähän, sen verran, että saahaan sairas luu pois - noin kynnenmitta. Yritin kyllä sanoa, että ottakaa mieluummin vähän enemmän. Operaatio meni hyvin. Mut siirrettiin OYS:n Avohoitotalon heräämöön tarkotuksela, että seuraavan päivänä, aamupäivästä, lähen kottiin. Kun hoitaja otti mut vastaan hän sanoi, että heti kun tulee ensimmäinen tunne kivusta, niin soita hänet paikalle. Minä soitin, ja kipulääkettä tuli. Paitsi ettei se auttanu. Ja eiku lissää kipulääkettä, kovempaa kipulääkettä, ja mikkään ei vaan auta. Mää olen helevetin esikartanosa sen kivun kans. Hoitaja sannoo tekevänsä kaikkensa, että mun olo helpottuu. Se mennee aikunenkin nainen aika veteläksi sellasen kivun kans. Mää tärisin ja hikkoilin. Naamaa kirjavoitti räkä ja kyyneleet. En uskaltanu liikahtaa pyyhkiäkseni naamataulua - hädin tuskin uskalsin hengittää. Se hoitaja pyyhki. Mun olis pitäny tunnistaa se kipu, mutta tää oli potenssiin sata.

Aamula mut laitettiin kipupumppuun kiini ja siirrettiin osastole 6 A. Sielä selevis, miks mua sattu niin palion. Operoidut sormenpäät oli menny kuolioon yön aikana. Voi ku olisivat ottaneet enemmän. Se hoitaja jäi mieleen. Hän oli oikeesa paikasa, ja mun kantilta katottuna oikeaan aikaan.

Taas leikkuriin, ja taas otetaan vähän. Vasemman nimetön alako paraneen. Normaali, leikkauksen jäläkeinen kipu on mulla hirveimmillään parin ensimmäisen vuorokauden ajan, sitte alakaa hellittään, ja pikkuhiliaa seleviää jo tablettimuotosila kipulääkkeilä. Mutta oikeepa ei paranekkaan. Sormi on tulehtuneen näkönen, ja erittää kaikkea ylimäärästä. Taas leikkuriin... tännään ei ehitäkkään operoida - operoijaan huomena ja sitä rattaa.

Mulla on vähän kurkku kippee, sanoin hoitajale. Kohta hoitaja kiikuttaa näytetikkua, ja sannoo, että otetaan varuiks influenssa-testi. Pian mua viiään eristykseen, A-influessa. Samaan rykäsyyn antibioottiripuli. Voi kakka - kirjaimellisesti.

Jossain vaiheessa lääkäri passittaa mut kottiin. Hän on vakkaasti sitä mieltä, että keskarin tynkä saattaa parantua. Yritin kyllä kyseenalaistaa asiaa, kun näin itte että sormenpää on jo nekroorissa, mutta mää halusin itekki jo kottiin. Kun tikit otettiin pois, haava repsahti auki, ja ylläri-ylläri mää olin taas 6A:lla. Voi hoitajien ilimeitä, kun ilimestyin osastole. 'Taasko sää tänne jouvuit?' Näki, että heitäki harmitti mun puolesta. Kun lääkärit pohtivat mistä amputoijaan, ilimotin, että nyt koko tynkä veke, ennää ei säästellä. Piste. Ei säästelty.

Suurela lämmöllä muistan hoitajia ja lähihoitajia OYS 6A:lla. Kaiken te kestätte! Kiitos Sinule ihanale laitoshuoltajale, kun teit mulle aina iltavuorosa ollessas iltapalale kaakaon lämmitettyyn maitoon. Näit sen vaivan, että kävit erikseen lämmittämäsä maijon mikrosa - pyytämättä. Aina kun olit iltavuorosa, mulla oli maitokaakaota. Kyllä ne lääkärikki parhaansa teki!

Jäläkikätteen muistin, että mulle on tehty 2011 Tampereela ns. kapillaroskopia-tutkimus. Lääkärin lausunnosa lukkee, että 'kauttaaltaan löydökset ovat epänormaalit.'. Jos tuon olisin muistanu, niin, ehkä sillon olisivat pätkineet kerrala enemmän. Jos ja jos.

Kuukauen sairaalasa makkaamisen jäläkeen voimat oli loppu. Jopa minä tajusin, että on aika hengähtää ja kerätä voimia. Kessään mennesä käjet alako olla jo hyväsä kunnossa. Sormijumppari kävi muutamaan otteeseen treenauttamassa käsiä ja tynkiä, ja apuvälineitä tuli kasa lissää. Vielä piti saaha akan voimat pallautuun, ja pallautuhan ne. Viime kesä oli ihan paras kesä. Nautin elämästä silimät vilikkuen. Rakkaat Ystäväni, kiitos kun olette! Kiitos, kun saan olla ihan vaan minä. "Rockin' in the Free World". Tein asioita joita en ollu ennen teheny tai en ole pystyny vuosiin tekemään. Ensimmäistä kertaa n. 15 vuoteen pystyin uimaan, kun ei ollu niitä haavoja käsisä. Aattelin, että syksylä saatan pian päästä uimahalliinkin. 

Viikko sitten multa otettiin oikean käden peukalonkynsi pois. Haava ja krooninen tulehus kynnen alla. 

Tippaletkun jatkeena

'Saadaanko me taas tulla?' oli lääkäri käynyt aiemmin kysymässä. Oli taas se päivä viikosta kun lääkäri veti perässään nuoria lääkärinalkuja osastolla. Potilaan luota toisen potilaan luo. 'Tässä meillä on potilas, jolla vaikea... potilaalla... potilaalla....'

Kun Raynaud'n oireyhtymä eli valkosormisuus jylläsi pahimmillaan kävin säännöllisesti Kirurgisessa sairaalassa, Helsingissä lääketiputuksessa. Tiputus tehtiin kolmen - viiden viikon välein, 5 vrk/6 tuntia/pvä. Lääkkeen tarkoitus oli parantaa verenkiertoa ja näin ollen saada se paremmaksi myös sormissa. Lääke valitettavasti vaikutti vain lyhyen aikaa, eli tiputuksia oli usein ja tunteja kerralla. Naama punaisena letkun nokassa, kun veri alkaa kiertää.

Minun luonteelle oli kidutusta olla sidoksissa sänkyyn. Tipasta tuli sen verran huono olo, ettei hirveästi sulhasen, siis tippatelineen, kanssa viitsinyt käytäviä kuluttaa, vaikka Kirurginen sairaala eli 'Kirra' kaunis, historiaa kuiskiva sairaala onkin. (Nykyään reumasairauksia hoidetaan Meilahden kolmiosairaalassa.) Koska olin sidoksissa tippatelineeseen ja sänkyynkin, piti aika saada jotenkin kulumaan. Opettelin kutomaan. Minun tytöiltä ei villapuserot lopu heidän elinaikanaan. Siis koirilta. Muuta ajanvietettä oli lukeminen, lukeminen ja lukeminen, tietokonepelien hakkaaminen ja nukkuminen.

Kun Tyty-griffon tuli minulle, en voinut jäädä sairaalaan yöksi, koska Tyttelille ei aina ollut hoitopaikkaa. Niinpä lähdin päivän tiputuksen jälkeen kotiin. Eihän sitä hirveän hyvällä katsottu, kun säntäsin kotiin heti tipan loputtua, mutta ei minua voinut osastolla väkisinkään pitää. Olin aamulla aikaisin takaisin, ja aika joutusaan vaatimassa tiputusta aloitettavaksi. Minulla kun oli kiire kotiin koiran luo. Muutama hoitaja ymmärsi kiireeni, taisivat olla koiraihmisiä hekin ja tulivatkin tipan kanssa alta aikayksikön.

Noihin aikoihin aloiteltiin myös samaisen tipan antamista päiväsairaalan puolella eli ei tarvinnut enää jäädä yöksi. Silloin tipan laittoakaan ei tarvinnut odotella, koska hoitajatkin halusivat päästä myös kotiin ajallaan. Muutaman kerran ehdin olla päiväsairaalan puolella tiputuksessa.

Hupiahan pitää repiä sieltä, mistä sitä on saatavilla. Minusta tuli neulatyyny ja apinatarhan asukki.

En nyt tiedä oliko se sittenkään niin hupia olla harjoituskätenä, kun hoitajat harjoittelivat minulla kanyylin laittoa hakiessaan iv-lupaansa - toki samalla laitolla laitettiin myös tippa tippumaan. Hupia tai ei, mutta olipahan jotakin muutosta päivärytmiin.

Yksi hoitaja löysi suonen pelkällä sormituntumalla, kohdasta jossa ei näkynyt minkäälaista suonta ja itse kanyylin laitossa ei mennyt kuin hetki. Hän löysi sen paikan vielä sellaisesta kohtaa käsivarresta, että kanyyli ei haitannut olemista ollenkaan. Toivoin aina salaa, että tämä hoitaja olisi vuorossa, kun oli kanyylin laitto.

Lääkäriopiskelijoita ohjasi määrätietoinen reumalääkäri. Oli mielenkiintoista kuunnella lääkärin selostusta potilaan sairaudenkuvasta, siis minusta. Puoliakaan en hienoista termeistä ymmärtänyt, mutta yksi asia jäi mieleen, lääkäri muistutti kerta toisensa jälkeen kuinka tärkeää on muistaa ottaa yksi verikoe MCTD:n diagnosoinnissa. RNP-vasta-aineet. Vähänhän se apinatarhan asukilta tuntui, kun oli sidoksissa sänkyyn ja lauma opiskelijoita tuijottaa sängyn ympärillä, samalla kun lääkäri tekee hankalia kysymyksiä tämän potilaan tapauksesta.

Osaston potilaat olimme myös lääkäriharjoittelijoiden tutkimuskappaleina, kun tehtiin perusmittauksia, venytyksiä ja vanutuksia. Joskus potilaalta saattoi päästä ulvahduskin, kun voimiensa tunnossa olevat tulevat mieslääkärit eivät vielä osanneet hallita voimiaan hauraidenkin potilaiden kanssa.

Olen jo tuolloin ollut, samoin kuin kaikki muutkin potilaat jotka antoivat luvan tulla tapaamaan, tärkeä osa opiskelijoiden koulutusta ja valmiiden hoitajien iv-lupa-automaatti. Tulevaisuudessa voin kokemustoimijana ja simulaationäyttelijänä olla edelleen osana tätä tärkeää koulutusta.

Kuukaudet menivät. Eräänä iltapäivänä oli taas oppilaskierron aika. Lääkäri oli taas aiemmin käynyt kysymässä, vähän jo hymyillenkin, luvan tapaamiselle. "Ja tässä meillä on potilas Peltonen. Peltosella on todettu... enpäs kerrokaan vaan saatte oireiden perusteella yrittää selvittää mikä hänellä on."

Peltosesta tuntui oikein mukavalta olla Peltonen.