Uni paras lääke on... vai onko sittenkään?

Minulla meni aikoinaan lääkärin kanssa niin pahasti sukset ristiin, että kieltäydyin syömästä kortisonia. Lääkäri huutaa, että en voi lopettaa lääkitystä, ja mitä enemmän se huusi, sitä jääräpäisemmin kieltäydyin ottamasta kortisonia. Vajaan vuoden kuluttua tulehdusarvot hipoivat pilviä ja olin niin huonossa kunnossa, että en päässyt lattialta omin avuin ylös. Ei siis ihan järkevin päätös elämässäni.

Tuohon vaiheeseen liittyy kokeiluni myös homeopatian puolella. Jos olisin kovasti varoissa, voisin ajatella homeopatiaa tukihoitomuotona, mutta kun sairastaminen vie omat ja varastetut rahat oli pakko tehdä valinta, ja minun valintani oli pysytellä kiltisti lääketieteen suojissa. Siispä kortisonia nassuun, vaikka aina tilaisuuden tullen pyrinkin madaltamaan annosta. Kokonaan en enää siitä irti pääse.

Reuman hoidossa lääkkeitä on kokeiltu jos sun mitä, mutta minun elimistö on useinmiten reagoinut niihin niin rajusti, että mitään aloitetuista ei ole voitu ottaa pysyvään käyttöön. Aloitin aikanaan uudet lääkekokeilut tosi vastahakoisesti ja olen lopettanut muutaman lääkityksen omalla päätöksellä kun kuukausienkaan jälkeen tulokset labroissa ja omassa olossa eivät muuttuneet yhtään paremmiksi - päinvastoin.

Kun keuhkovaltimoverenpainesairaus (PAH) ilmaantui oltiinkin tilanteessa, että eipä ollutkaan vaihtoehtoja mitä kokeilla. Oli inhaloitava eli hengitettävä lääke josta sanottiin suoraan, että se ei paranna, mutta saattaa vähän auttaa. Silloin olisin niin kovin mielelläni kokeillut kaiken mahdollisen. Ei vain ollut kaikkea mahdollista. Kunnes ihme tapahtui, ja tuli se yksi tabletti. Se, joka muutti minun asenteeni lääkkeitä kohtaan.

"Mun pitää syödä lääkkeitä koko mun loppuelämä." -asenne muuttui "Minulla on vielä loppuelämä syödä niitä lääkkeitä." -asenteeksi.

Kuolioitumiskivut vievät helvetin esiporteille ja silloin on kovat kipulääkkeet ja nukahtamislääkkeet pakko hyväksyä. En tykännyt yhtään olotilasta, minkä lääkkeet tekivät, olin pihalla kuin lumiukko, mutta ei ne kipua pois vieneet. Olen ollut aina todella hyvä nukkumaan, paitsi silloin kuin kuolioituminen oli vauhdissa. Kivut iskivät pahimmilleen kun kävin nukkumaan, elimistö rauhoittui, verenkierto tasaantui ja juuri kun alat olla unessa helvetti olikin irti. Onneksi särkylääkevaihtoehtoja on kokeiltavaksi, ikävää vain, että aina pitää hermostua ennen kuin uskovat, että oikeasti sattuu. Tuolloin "Pitkitän kipulääkkeen ottoa, kun on muitakin lääkityksiä niin paljon." -asenne jouti romukoppaan.

Muutama vuosi sitten sain muistutuksen siitä, että elämäni on lääkkeiden varassa, kun ihmelääkkeeni alkoikin käydä niin maksan päälle, että annos oli puolitettava ja annoksen puolitushan tuntui pian hengittämisessä. Onneksi ihmelääkkeeni nro 2 ehti tulla ajoissa, ja taas porskutetaan menemään. Tietoisuus asian todellisesta tilasta kuitenkin on.

Nykysellään syön kiltisti lääkkeet mitä on syötävä, tosin uutta en ihan helpolla aloita - eikä minulle viimeaikoina ole uusia kokeiluja tyrkytettykkään. Kipulääkkeen otan nykyään hyvin herkästi. Lääkäri oli sanonut tuttavalleni, että "Ei kukaan tule jalommaksi, jos jättää kipulääkkeet ottamatta ja sen takia kärsii." Myötätuntoni heille, jotka elävät jatkuvissa kivuissa lääkityksestä huolimatta.

Uni lääkkeiden tukena toimii hyvin silloin kun pystyy nukkumaan.

Lähes kaikki viikon lääkkeet.