Täytin reilu kuukausi sitten 45. En ole kokenut tarpeelliseksi ikäkriiseillä, jos ei vanhene on kuollut. Syntymäpäiväni sattui keskelle viikkoa, olin tyytyväisyyden ja hyväntuulisuuden vallassa. Mielessä jo perjantaiksi suunnitellut illanistujaiset.
Sieltä se tuli - yllätyskyykky potenssiin hirveästi; turpa edellä kivikkoon, moukarointia oikealta ja vasemmalta, koukkua ja suoraa. Hävisin puhtain tuomariäänin. Olin hakenut antibioottikuurin jälleen kerran temppuilevien sormieni takia. Antibiootti nassuun. Tunnin kuluttua alkoi aivan käsittämätön kihelmöinti, kuin olisin sukeltanut nokkospuskaan ja iholle nousi ihottuma. Kutina tuntui päänahasta varpaanpäähän... tuntihan siinä piti seurailla, jotta vakuutuin että kutisee se koko tyttö... tai no kurkku alkoi muurautua umpeen, joten älysin minäkin lähteä päivystykseen... soitin tosin ensin Keminmaan terveyskeskukseen voinko kemiläisenä mennä sinne vai pitääkö ajaa Kemiin. Sain luvan mennä Keminmaahan päivystykseen - tietenkin ajoin sinne itse.
Päivystykseen päästyäni romahdin - kurkun tilanne saatiin aika joutuisasti hallintaan, mutta muu fysiikka alkoi pettää; horkka ja helvetillinen särky selässä ja jaloissa. Kun todettiin, että en tokene paikalle kutsuttiin ambulanssi Länskään (Länsi-Pohjan keskussairaala) siirtoa varten. Ambulanssimies kysyy jossain vaiheessa, onko verensokeria otettu - ei ole - . Siinä vaiheessa minäkin havahduin, kun alkoivat näytettä ottamaan. "Ei saa ottaa sormesta, kun pistoreikä ei parane!" "Ei hätää otetaan kantapäästä." "Sukkahousut menee rikki..." huomasin murehtia seuraavaksi. Samalla vinkkasin, että kanyyli kannattaa laittaa vasempaan käteen, kun siinä on paremmat suonet. Kaikkeen sitä ehtiikin puuttua vaikka verensokerit olivat romahtaneet hälyttävän alas (2,2) - glukoositippa tippumaan. Kolmannen asteen kuulustelu päällä, missä olet, kuka olet, syntymäaika, viikonpäivä jne. Sitten lähdettiin ja lujaa ja äänekkäästi ambulanssilla kohti keskussairaalaa. Kivun ja sekavuuden keskellä olin helpottunut, että joku oli vieressä ja sillä jollakin oli ambulanssi-ihmisen vaatteet. Kyllä voi matka olla pitkä - mieli ei tahdo käsittää, että ambulanssin sireeni tekee minulle tietä - pois tieltä risut ja männynkävyt.
Kun on hätä, on hoitokin tehokasta. Kevyesti siirtyi tyär paareilta sänkyyn, piuhoja - paljon piuhoja -, välillä hoitajan lempeä kosketus ja sanat kyllä tämä tästä. Paleli - paleli niin hirveästi, välillä sattui ihan kamalasti ja jatkuvasti otettiin verensokereita - tietenkin kantapäästä, kun ehätin taas muistuttamaan ettei sinne sormiin kosketa. Jostain mieleni sopukoista onnistuin luettelemaan lääkkeetkin - toki lääkelistakin olisi ollut mukana, mutta hoitaja totesi vain, että alahan muistella... sillä saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että piti edelleen sinnitellä tajunnan tälläpuolen. Jossain vaiheessa olin sen verran tolpillani, että sain sanan vanhemmille ja siskolle - koirista alkoi olla hätä... ja synttärikahvittelijoiden tulo piti perua ja se saakelin kakkukin oli siellä konditoriassa. Pikkusisko tuli paikalle; vierellä aina kun minua "viedään".
Oli jo myöhäinen yö kun minut siirrettiin osastolle 5A. Seuraavat päivät menivät melkoisessa sumussa kuumeen huidellessa 39 - 41 asteen välillä, verensokerit poukkoilivat edestakaisin, minua nesteytettiin paljon ja kortisonia kortisonin päälle. Vuorokaudessa turposin 4 kg... oikea pöhöjen pöhö. Possumainen olo vaaleanpunaisessa sairaalan asussa. Verenpaineita ei perusmittareilla saatu mitattua. Elimistö ihan sekaisin. Jossain vaiheessa minulta meni kuulo nesteyttämisen myötä. Toinen korvani on entuudestaan melkein kuuro - hätä, että nytkö se meni toisestakin? Olo oli kuin olisin työntänyt pään ämpäriin ja porissut sieltä. Ihan hirveästi eivät minusta juttukaveria vanhemmat ja sisko saaneet - kohteliaasti saatoin nukahtaa kesken lauseen.
Lääkäri kertoo vakavana minun olleen hengenvaarallisessa tilassa; anafylaktoidireaktio eli allergisen kaltainen reaktio antibiootille. Moitteetkin sain kun en ollut kuukausi aikaisemmin saman antibioottikuurin yhteydessä toimittanut itseäni lääkäriin kurkkukivun, kuumeen ja ihottuman takia.... hupsista saatana... minä luulin, että minulla on flunssa ja olen hikoillut itselleni ihottuman.
Kuolema on nyt esitellyt minulle kaksi vaihtoehtoista lähtemistapaa; hitaasti riutuen tai niin nopeaa, ettei perässä pysy. En tiedä miksi se minulle noita vaihtoehtoja esittelee, kun ei se kuitenkaan minun mielipidettäni kysele kun aika on... halunneeko vain ilmoitella olemassaolostaan? Kyllä minä tiedän.
Kiitos Keminmaan terveyskeskuksen päivystykseen, Länsi-Pohjan Keskussairaalan akuuttiklinikalle ja osastolle 5A. Kiitos lääkärit, hoitajat ja ambulanssiväki. Minä elän ja hengitän.
